Suppean alan asiantuntija

Thuvia, Marsin neito sankarin suojelemana Frazettan iki-inhottuun tyyliin

Olen yllätyksekseni sanut todeta, että olen Suomi24 -keskustelupalstalla hyvin suppean alueen asiantuntijan maineessa. Aina, kun keskustellaan ontosta maapallosta, Edgar Rice Burroughsista tai Marsin asukkaista, joku huutaa minua avuksi.

Mikä outo ilmiö on tietysti oma vikani; en ole pitänyt kynttilääni vakan alla. Kun ontto maa tulee esiin (ja se tulee usein) heiluttelen molempia käsiäni ja hihkun, että koko juttu on Burroughsin keksintöä. Ja vetelen asiaankuuluvia linkkejä ja muuta tieteellistä.

Kaikki alkoi siitä, kun isäni lainasi tuttavalta kirjan ja unohti palauttaa sen, ja minä käänsin krijan kätevästi isältäni. Kirja oli Burroughsin kaksoispainos "Maan uumenissa - Ikuisen päivän maa", jota ei kaiketi rehellisin keinoin olisi edes siihen aikaan saanut mistään.

Tai kaikki alkoi siitä, kun sain nelivuotiaana tuhkarokon, räydyin karanteenissa ja vanhempani kummakseen huomasivat, että olin ihan salaa oppinut lukemaan. Isä ei löytänyt siihen hätään muuta ja tuikkasi viattoman lapsukaisensa käteen "Tarzan, apinain kuninkaan".

Tai kaikki alkoi vielä aikaisemmin; kun isoäitini oli nuorikko ja avioparilla oli hyvin vähän rahaa. He kiistelivät sen käytöstä, kun tuore aviomies, tuleva isoisäni näki kirjakaupan ikkunassa kirjan "Marsin prinsessa", johon rahat juuri sopivasti riittivät. Jonka pehmeäkantisen sitten löysin isoäitini piirongista yhdessä Burroughsin kirjan "Tornin lainsuojaton" kanssa (joka viimeksimainittu oli "historiallinen" kirja, jossa seikkaili Englannin varastetu prinssi Magna Chartan aikaan).

Niin että minut on jo lapsena rokotettu Burroughsilla. Hyvä, että siitä on jossakin hyötyä.

Valkohai ja mammografia

Tänään on tullut jo kaksi järkytystä, vaikka päivä on vasta puolessa. Ensimmäinen oli säätiedotus. Tampereen kaupunki lähetti ystävällisesti kutsun ilmaiseen mammografiaan. Vahinko vain, että aika oli tänään iltapäivällä, ja aamun säätiedotuksen mukaan tulossa oli uusi Pyryn päivä. Tamperetta tunteville riittää varmaan, että olisi pitänyt mennä - ja päästä kotiinkin - Itsenäisyydenkadun mäestä asematunnelin kautta Hatanpään rantaan. Muille kerrottakoon, että ne bussit, jotka eivät ole jo juuttuneet matkalle, jumiutuvat viimeistään Itsenäisyydenkadun jyrkkään mäkeen, jonka takana odottaa ahdas ja matala asematunneli, ja että Hatanpään sairaala on niemessä, johon puhaltaa suoraan Pyhäjäreltä, reitti ei ole ensiksi aurattava päätie (ellei ehkä ambulanssien vuoksi) ja että rakennus, jossa mammografiat otetaan, on kinttupolun päässä suoraan rannassa. Onneksi minulle tarjottiin heti ja iloisesti uutta aikaa jupisematta yhtään peruutuksista. Ehkä henkilökuntakin oli tamperelaisia?

Toinen järkytys syntyi, kun ovikello soi. Oven takana oli ainakin 30 cm minua pitempi tyyppi, joka nojautui eteenpäin ja hymyili hampailla, joita oli taatusti enemmän kuin ihmiselle kuuluu, ja valkoisempia. Tuli kummallisesti Nemo-filmin valkohai mieleen. Tyyppi jyrisi amerikkalaisen poliitikon äänellä jonkun nimen (ja heilutti solmiota, jossa oli kuvalla varustettu kortti) ja jonkin firman, josta en saanut selvää, ja halusi sisään "terveysasioissa".

Kysyin lähemmin, mistä oli kysymys. Hän intti, että ei kai sitä kynnyksellä tarvitse puhua, ja hoki sitä "terveysasioita". Salkku hänellä oli, sellainen iso, joten sanoin, että emme osta mitään. Hän sanoi, ettei myy mitään, mutta selittää sisällä. Olin lujana. Meillä on käynyt viime aikoina terveysväkeä - sairaanhoitajan sijainen antamassa miehelle piikkiä, kotisairaanhoitaja, lääkäri vahvistettuna sairaanhoitajalla, mutta kaikki paitsi se piikittäjä (ja sekin oli ilmeisesti lapsus - tyttö väitti tulleensa "sovittuna aikana") olivat soittaneet etukäteen eivätkä nojautuneet uhkaavasti hymyillen ylitseni. Niinpä intin edelleen, että lyhyt selitys olisi tervetullut ennen kutsua kynnyksen yli.

Yhtäkkiä valkohai tempasi salkkunsa, ilmoitti, ettei "tupata ellei tykätä" ja painui portaat alas.

Kumma juttu. Joka tapauksessa tuotti tyydytystä, kun jossakin alempana soi ovikello, ääni jylisi ja sitten ovi läimähti kovaa kiinni.

Jos kampelamieheni ei olisi ollut takavahvistuksena, olisin oikeasti pelännyt. Tietenkin hän vaikuttaa siltä, että hänestä ei ole vahvistusta kastemadollekaan, mutta tiedän, että adrenaliinin vallassa hän selättäisi merijalkaväen miehen - hän on saanut armeijassa likaisen tappelijan koulutuksen (kuten kävi ilmi Italian-matkallamme, mutta se on toinen tarina, kuten Kipling sanoo).

Mitähän se valkohai oikeasti myi?

Helvetti tuota tekniikkaa

Minulla on ollut kahden täyden vuorokauden katkos tiedon valtatiellä. Sivullisen voi olla vaikea tajuta, miten traumatisoiva kokemus se on ollut, miten rampatutava - ja miten paljon kaljaa on kulunut.

Nettini tökki koko viime viikon. Launantaiaamuna se kieltäytyi täysin yhteistyöstä. Lauantaipäivä kului tekniikkaan. Lopulta onnistuin eliminoimaan useimmat mahdolliset virheet. Elisan tekninen palvelu ei ollut auki ennen maanantaiaamua. Kysymys ei ollut pelkästään ajankäytöstä (aina on kirjoja!) vaan sähköpostista, pankkipalveluista, jos ongelma todella on koneessa, ja myös esimerkiksi miehen sairaanhoidosta, johon ehdin ilmoittaa sähköpostiosoitteen.

Tänä aamuna pääsin läpi Elisan tekniseen palveluun (vain 8 minuutin odotus!). Siellä oli hyvin asiallinen kaveri, jonka kanssa kävimme läpi useita vaihtoehtoja ja lopputulokseksi tuli modeemivika. Nypin piuhat irti ja menin lähimpään Elisa-pisteeseen, jossa asiallinen kaveri ilmoitti, että modeemin resetointi vie yli tunnin. Jos asia ei korjaannu siinä ajassa, tarvitaan vain asiapaperit ja hän vaihtaa laitteen uuteen.

Kiitos ja siunaus. Kun tulin kotiin ja vetelin piuhat takaisin, homma hoitui. Paitsi että tämä hoitui, tiedän myös, mitä teen seuraavan ongelman syntyessä.

Nyt pitää vain pohtia, mitä tekee elämässä, jossa kaikki apu on Internetin päässä - joka ehkä ei toimi. (Yritin selvittää puhelinluettelosta Elisa-aukioloaikoja, ja arvatkaa, löytyikö.)

Mustasukkaisuutta ja väkivaltaa

Turun käräjäoikeus on tänään tuominnut raisiolaismiehen elinkautiseen murhasta. Vahino vain, että Suomessa elinkautinen on harvoin yli 10 vuotta ja ensikertalaisella puolet siitä.

Noin kaksi tuntia kestäneen pahoinpitelyn aikana nainen sai päähänsä, ylävartaloonsa ja sisäelimiinsä vakavia vammoja. Häneltä katkesi muun muassa rintalasta ja seitsemän kylkiluuta. Kuoleman aiheutti lopullisesti omaan vereen tukehtuminen.

Mies itse oli sitä mieltä, että naisen vammat johtuivat kaatumisesta ja piti tekoa törkeänä pahoinpitelynä tai korkeintaan kuolemantuottamuksena.

Sairaalloisen mustasukkainen mies oli pari vuotta kestäneen seurustelun aikana pahoinpidellyt naista lukuisia kertoja. Nainen oli niitten seurauksena muun muassa kahdesti paennut turvakotiin.

Viime syyskuussa antamassaan välipäätöksessä oikeus määräsi miehen mielentilatutkimukseen. Sen perusteella mies oli teon tehdessään ollut täydessä ymmärryksessä. (IL)

Aikoinaan, kun asuin edellisessä talossani isoäitini kanssa, siellä kuului hirveä mellakka porraskäytävässä. (Ei ollut siinä talossa varsinaisesti epätavallista, mutta se on toinen tarina.) Kun katsoin ovesta, mies heilutti tuolia ja nainen ja kaksi lasta olivat pakenemassa portaisiin. Tiedätte varmaan maantieteellisen sijainnin - he olivat suoraan portaiden päässä minusta katsoen, vaikka kerrosta alempana. Vinkkasin heidät sisään, isoäitini roikkui hihassani ja sihisi vastalauseita. Perhe sukelsi meille turvaan. Mies ei nähnyt, minne he katosivat. Myöhermmin olen ajatellut, että isoäitini oli sikäli oikeassa, että olin todellisessa vaarassa, mutta minulta puututi silloin pelkoon tarvittava liipotin.

Isoäitini kunniaksi on sanottava, että tehty mitä tehty, hän keitti kahvia itkevälle naiselle (Muistetaan, että oli yö.). Minä soitin tietysti heti poliisin (ei ollut vielä kännykkäaika). Siten kaivoin kaksivuotiaalle lelulaatikon (sisarellani oli juuri silloin vauva-aika, ja minulla oli aina lelulaatikko valmiina). En ikinä unohda sitä nelivuotiasta, joka istui keittiön ikkunassa ja sanoi: "Koska poliisit tulevat hakemaan isän, että päästään kotiin nukkumaan?"

Poliisit tulivat ja perhe pääsi kotiin nukkumaan. Sittemmin kuulin urheiden naapureideni tehneen valituksen hallitukselle seuraavana päivänä ja perhe asianmukaisesti häädettiin. Kuulemani mukaan he muuttivat Helsinkiin. Sittemmin kuulin myös, että perhe oli asunut Tukholmassa, ja kun tapahtuman aikaan parivuotias oli ollut äidin masussa, mies oli puukottanut vaimoaan niin vakavasti, että Karoliinisella sairaalalla oli ollut täysi työ pelastaa kummankin henki.

Mitä tähn pitäisi sanoa? Että raisiolaisen miehen naisystävä sai, mitä ansaitsi? Että entinen naapurini sai, mitä ansaitsi? Että pitäisi panna liikkeelle lynkkausryhmät?

Minä en tiedä.

Dean Koontzin pahat ihmiset

Useimmat kauhu- ja jännityskirjojen tekijät kuvaavat pahiksia, jotka ovat toinen toistaan kammottavampia. Kun kirjailija kilpailee kirja kirjalta hekumallisemmin silpomis-, ihmissyönti- ja raiskauskuvauksissa saadakseen pahan tuntumaan yhä pahemmalta, lukija alkaa kyllästyä.

Meidän halutaan uskovan punaveriseen, täysin rinnoin pahuutta huokuvaan pahaan. Long John Silver on reippaasti valinnut merirosvon ja murhaajan osan ja hänellä on varaa olla hurmaava; hän tietää olevansa hurmaava. Fantasiakirjoissa on sama juttu; ikiaikainen, pahaksi syntynyt Paha kilpailee Hyvän kanssa. Pahat ovat filosofisesti valinneet nimen omaan Pahuutena ilmentymisen ja toteuttavat sitä - usein kaameasti ja mielipuolisesti nauraen. (Minulle tulei vaivautunut olo: kun katsoin ensimmäisen kerran "Hohdon", olin vähällä kieriä naurusta elokuvateatterin lattialla, koska Jack Nicholson kirveineen ja irvistyksineen oli - no, kerta kaikkiaan, en minä sille mitään mahda - koominen. Ja muut purivat rystysiään kauhusta.)

Dean Koontz on valinnut toisen tien, ja minusta paljon kammottavamman. Kuten kirjassa "Pimeyden enkeli" sanotaan ja kirja-arvostelussani siteeraan, pahat ihmiset ovat pinnallisia, typeriä ja ikävystyttäviä. (Tokkopa Sauron Suurikaan olisi kyennyt sanomaan mitään merkille pantavaa - sen vuoksi hän kai ilmenee vain tuijottavana silmänä.)

Koontzin Junior Cain tappaa vailla mitään tietoa tekemästään, itsetyytyväisyyttä huokuen ja pitäen koko ajan muita ihmisiä tyhminä ja ikävinä. Kirjassa "Kuun valo" tiedemies ruiskuttaa väkisin muihin ihmisiin nanorobotteja ja uskoo tosissaan loppuun asti, että uhrit ovat iloisia ja kiitollisia omituisista asioista, joita heille tapahtuu. Hän ei yksinkertaisesti usko, että hänen uhrinsa kääntyvät häntä vastaan - hänhän on tehnyt heistä muita ihmisiä parempia, eikö olekin? Kirjassa "Taivaan portilla" tohtori Kuolema murhaa vammaisia ja halveksii heitä sydänjuuriaan myöten. Hänellä on mielestään oikeus poistaa rammat ja sairaat, koska he ovat yhteiskunnan kustannuksia ja esteettisesti epämiellyttäviä. Hänen vaimonsa on täydellisen itsekeskeinen yksilö, joka ilokseen kiduttaa henkisesti rampaa tytärtään vain ikävystymistään.

Juuri tällaisia pahat ihmiset ovat, ja juuri se heissä on niin kammottavaa. Ja pahinta on, että he ovat todellisia. Sauronia ei ole olemassa, mutta tohtori Kuolema ja Junior Cain kulkevat keskuudessamme. He ovat Adolf Eichmann, StoraEnson ja Nokian hallintoneuvoston jäsenet ja kaikki muut, jotka ovat kykenemättömiä näkemään muiden ihmisten ihmisyyttä ja näkevät toiset kustannuserinä ja kuluina.

He ovat oikeasti pelottavia.

30 markan valkoviinien tuntijat

Kun vuosikausia tallasin scifi-porukoissa, joku sanoi kerran: "Tämä joukko on suuria 30 markan valkoviinien tuntijoita." Näin oli. Nyt olen suuri viiden euron valkoviinin tuntija.

Kun noin vuosi sitten mieheni päätti siirtyä kampelaksi ja lääkäriryhmä määräsi hänelle lääkinnän ja sen ohella kielsi kokonaan kaiken alkoholin, minä lojaalina vaimona lopetin kerralla myös. Ei tuntunut reilulta nauttia kotona juomia, joita hän ei saanut, ja kauppareissun pitkittäminen yhdellä pitkällä oli myös epäreilua ja tuntui hengityksessä. (Siihen aikaan hän vielä olisi kestänyt vähän pitkitetyn viipymisen.)

No, viime kevättalvi oli harvinaisen vaikeaa aikaa ennen kuin sopeuduin. Tampereella oli museoissa monia tosi kiinnostavia näyttelyitä, elokuvateattereissa esitettiin myös silloin tällöin katsottavia filmejä iltapäivänäytöksissä. Kun oikein teki mieli potkia seiniä, esitin miehelle kysymyksen:

Kumman hyväksyt mieluummin: menenkö museoon vai ostanko kotiin pullon valkoviiniä?

Mies ilmoitti, että viini sopii paremmin. Väärä vastaus, mutta sen jälkeen olen ostanut sen viinin ja katsonut vain kaihoisasti museoiden suuntaan (kerran poikkesin laboratoriokäynnillä pikaisesti Tampereen Taidemuseossa, mutta tuli sanomista).

No, nyt verryttelen taas viiden euron viinien tuntemustani. Tänään kulminoitui todella vaikea hetki. Sain taivutelluksi kotisairaanhoitajan tulemaan katsomaan, tarvitaanko kotilääkäriä, kuten omalääkäri ehdotti jo vuosi sitten. Koko viikonloppu oli todella tuskaista aikaa. Lahjoin lopulta miehen tänä aamulla lupaamalla olutta, jos hän on vielä tämänkin päivän kiltti. Niin, tiedän, tiedän, se on kuin lupaisi lapselle karkin, jos hän on kiltti hammaslääkärissä, mutta joskus on pakko. Itselleni ostin aamulla viinipullon. Kun en tiennyt, miten vaikea päivästä tulee. Minäkin tarvitsen silloin tällöin paapomista.

Suosikkiviinini oli ostettu loppuun (tällä hetkellä Levane, kuiva valkoviini, lähinnä hinnan vuoksi - normaalisti suosikkini olisi Piave Villa Anna, mutta sekin oli ostettu loppuun). Ostin australialaista. Kun hoitaja oli käynyt ja lähtenyt, kävin hakemassa kellarista karkit - miehelle KAKSI Lidlin Grafenwalder-olutta, jotka hän kiskaisi alta aikayksikön (tuli valehdeltua hoitajalle, joka lisäksi kehui miehen sydämenlyöntejä ja verenpainetta tietämättä, miten paljon vaikuttivat kolme Oxaminia, jotka jouduin syöttämään potilaalle) ja itselleni sen aussi-valkkarin.

Mies katsoi vähän pitkään.

Teki pikkuisen kipeää, joten huomautin, että viini maksaa vähän vähemmän kuin Nortti-tupakka, joita tuon joka päivä yhden ja parhaana kaksi.

Mies sanoi, että hän vain katsoi outoa etikettiä. Päätin uskoa. Siinä ja siinä.

Koska olen sen ansainnut.

Maalaustaiteesta pitäminen

Joku taidehistorioitsija - olikohan se Gombrich? - teki minuun aikoinaan syvän vaikutuksen. Hän kirjoitti, että kaikki syyt pitää taiteesta ovat hyvä syitä. Jos joku pitää Dürerin vanhan naisen muotokuvasta sen vuoksi, että se näyttää hänen isoäidiltään, tai Rafaelin Madonnasta, koska on lapsena saanut suklaarasian, jossa se on ollut kannessa, ne ovat ihan hyviä syitä. Ei tarvitse opiskella suurta määrää hienoa sanastoa ja esitelmöidä chiaroscurosta tai mitään sellaista. Voi sallia itselleen taiteesta nauttimisen ihan omista syistään.

Edgar Degas maalasi oikein silmää hiveleviä balettitanssijattaria (jotka käyvät hyvin suklaarasioihinkin). Klassiessa balettihameessa olevat naiset kerta kaikkiaan ovat koristeellisia. Pidän hänen maalauksistaan myös sen vuoksi, että olen valokuvannut aika paljon, ja Degasin sommittelut ovat yllättäviä. Yhdestä taulusta pidän aivan omasta syystäni. Se on "La Classe de Danse", briljeeratakseni vaihteeksi alkuperäisellä nimellä.

Sommittelu on erinomaisen kohdallaan; etualalla kaksi tanssijaa selin, niin että he eivät vie katsekontaktilla huomiota tanssimestarista, joka tasapainottaa tyttöjen rivistön, ja mestarin ja tanssijattaren katseiden vaihto pitää taulun kasassa. Minun mieltymykseni syy on kuitenkin se nautinnollinen tapa, jolla toinen etualan tanssijattarista raapii selkäänsä juuuuuri siitä kohdasta, johon on niin vaikea saada kyntensä, ja taipuu juuuuri sillä tavalla - vartalo eteenpäin, pää taakse - kuin jokainen tekee yletyttyään täsmälleen oikeaan kohtaan.

Voin oikein tuntea, miten nautinnollinen kynsäisy se on.

Wien Neujahrskonzert

Kampelaparkani tuli valittamaan, kun katselin ja kuuntelin uudenvuoden konsertin Wienistä. Hän kysyi, pitääkö tuota vinkumista kuunnella; eikö sieltä löydy mitään miltään kanavalta? (Äitini olisi ilmaissut itsensä vieläkin napakammin. Kerran, kun seurasin taas yhtä sovitusta Carmenista, hän kysyi, kuka seisoo kissan päällä.)

Tein selväksi, että sopii mennä käärimään tyynyä pään ympäri. Rouva seuraa nyt tämän ohjelman. Voi olla, että Suomen porvarillisinta ajanvietettä on seurata kyseistä ohjelmaa, vielä pahempi asia kuin Itsenäisyysvastaanotto, mutta perinteet ovat perinteitä. Yllättäen hänkin asettui sohvalle ja huomautti, että "se on oikestaan upea ohjelma".

Tällä kertaa olin kyllä vähällä antaa periksi. Minusta orkesterilla pitäisi olla frakki, tai ainakin kapellimestarilla; balettitanssijoiden on esiinnyttävä valkoisessa tyllissä. Jalkapallot ovat out. Mutta katsomo oli puolillaan kimonopukuisia naisia ja Radetzky-marssi on - tunnustan, tunnustan - sävähdyttävä. Jopa kännykän tunnuksena. Niin että tulipa loppujen lopuksi juhlavan liikuttunut olo. Kuten asiaan kuuluu.