keskiviikkona, toukokuuta 28, 2008

Järkyttäviä asenteita

Vantaalla on tyhjennetty vuorokauden ajan asekeräilijän yksiötä, josta on löydetty toistasataa asetta, patruunoita, kranaatteja, ruutia ynnä muuta mukavaa.

Tämä on jo sinänsä huolestuttavaa; mistä sitä tietää, mitä outoa naapuri piiloittelee asunnossaan? "Kaikki naapurit ovat vähän outoja", kuten Salkkareiden mainoslause aikoinaan kuului. Vielä paljon huolestuttavampaa on mielestäni se keskustelu, jota Helsingin Sanomissa on asiasta käyty. Monet keskustelijat ovat syvästi suivaantuneita siitä, että viatonta asekeräilijää on ahdisteltu. Lisäksi olen lukenut asiantuntevia lausuntoja siitä, että patruunat, kranaatit ja ruuti asunnossa eivät ole sen kummempi palovaara kuin mikään muukaan ja että päiväkodin evakuointi on ylireagointia. On myös paheksuttu syvästi niitä mielipiteen esittäjiä, jotka puuttuvat toisten ihmisten harrastuksiin.

Ikävä todeta, mutta tässä uutisoinissa selvästikin paistaa läpi aseidenvastainen juridispoliittinen näkökanta, jota poliisi omilla värikkäillä "lausunnoillaan" lietsoo vielä lisää.

Mikään ei muuta sitä tosiasiaa, että Suomessa on maailman kolmanneksi eniten aseita asukaslukuun suhteutettuna, joten on oikeutettua todeta, että aseet ja metsästys ovat olennainen osa kulttuuriamme.


Riippuu vähän paljonko sitä ruutia ja patruunoita siellä oli, ellei sitä nyt kymmeniä kiloja ollut niin ei se käsittääkseni suurempaa vaaraa sivullisten turvallisuudelle olisi aiheuttanut.


Kyllä tämä vaikuttaa poliisin taholta taas hätävarjelun liioittelulta.


Kyllä vapaassa yhteiskunnassa täytyy nuhteettomilla kansalaisilla olla oikeus omistaa aseita. Se on osa suomalaista kansallista identiteettiä ja siitä puhuvat tilastotkin


Jos et itse ole metsästäjä tai asekeräilijä, niin ei kai se sitä tarkoita, ettei kukaan muukaan saa olla?

Onko Kansallinen Kivääriyhdistys asialla? Vai ajattelevatko jotkut ihan oikeasti noin? Ja jos ajattelevat, niin... mitä ne naapurit todella piiloittelevat? Sinkoja? Konekivääreitä? Kalashnikoveja? Sehän on osa suomalaista kansallista identiteettiä... Hei! Onko minun identiteetissäni jotakin vialla, kun en ole mikään Annie Tarkka-ampuja tai "Pistol-toting Mama"? Väkivaltaisin esine, mikä kodistani tai sen puoleen vanhempieni kodista on koskaan löytynyt, on kalapuukko. "Moralla murhat mukavasti." Mistä saisi ostetuksi poikkisahatun haulikon eteisen vaatenaulakkoon?

sunnuntaina, toukokuuta 25, 2008

Hallasta huolimatta

Rupesi jo huolettamaan, kun oli niitä hallaöitä, mutta rautatieaseman marjaomenapuut jaksavat kukkia tänäkin keväänä.

Kun ei ole omaa puutarhaa, nautitaan muiden istuttamista kasveista.

keskiviikkona, toukokuuta 21, 2008

Viattomuuden asuntoja

Onkohan maailmassa mitään niin viatonta ja toivorikasta kuin uusi asunto, kun se on vielä tyhjä ja kaikuva?

Se residenssi, jossa minä ja mies olemme pitäneet joitakin vuosia majaa, ei valitettavasti ole antanut minulle sellaisia muistoja. Kun kävimme katsomassa sitä ensimmäisen kerran, siellä asuttiin vielä. Meillä oli muuttofirma, ja mies meni edellä vastaanottopäähän, kun taas minä valvoin lähtöpäätä ja pesin lattiat. Viimeisen autokuorman mukana menin uuteen auntoon, joka tietenkin oli täynnä sinne sun tänne sijoiteltuja huonekaluja, pakauslaatikoita ja ambulanssimiehiä, koska mies oli ollut liian tarmokas ja saanut sydänkohtauksen. Silti täällä on ollut hyvä olla ja asua.

Kuitenkin ensimmäinen asunto Peltolammilla on jäänyt hyvästä syystä mieleen. Taloa vasta rakennettiin. Lankomiehen kanssa kävin tutustumassa, kun talo oli juuri noussut tulevan kotini korkeuteen. Märän betonin hajua, betonirautoja, puolivalmiita portaita, taivas katon sijalla ja ympärillä kasvavia mustikoita.

Sittemmin muutin samassa talossa toiseen asuntoon. Koska edellinen ei menyt heti kaupaksi, minulla oli aikaa siirtää tavaroita kämpästä toiseen. Pääasiassa kirjoja, joita kasasin siisteihin pinoihin seinille. Tulevaan makuuhuoneeseen vedin lattialle patjan ja pöytälampun (en enää edes muista, miksi - saattaa olla, että äitini oli tulossa Helsingistä käymään ja tarvitsi vuoteen). Vein tyhjään asuntoon myös levysoittimen ja kuuntelin Juliette Grecoa istuen jalat ristissä sillä patjalla. Ystävättäreni tuli katsomaan ja tarjosin hänelle Camparia vedellä laimennettuna, koska olin juuri ollut Italian-matkalla.

Yhtä kiehtova tunnelma oli, kun samainen ystävätär muutti ensimmäistä kertaa omaan asuntoon. Hän tarjosi Saint-Germain -viiniä, koska luimme siihen aikaan Yarbron Saint-Germain -vampyyrikirjoja. Istuimme lattialla jalat parvekkeella ja lipitimme viiniä. Hänellä oli kotoa lähtö vähän viivästynyt, koska hänen piti periä isoisänsä asunto, mistä sitten lopulta ei tullut mitään.

Kolmas tilaisuus oli sisareni poika, joka oli lainannut isoäidiltäni asunnon takuurahat. Asunto oli viehättävä yksiö, joka antoi Tammelantorille. Hänelläkin oli patja eikä mitään muuta. Myöhemmin osoittautui, että hän ei asunut kai kahta kuukautta ja piti ne takuurahat, mutta se tunnelma... Itse asiassa, jos olisin pysynyt naimattomana, olisin mielelläni muuttanut kyseiseen yksiöön. Hyvin järjestetyt huonetilat, aika korkealla talossa, mutta näköala torille. Sääli.

Sitä tunnelmaa ei voita mikään. En ole koskaan pystynyt päättämään, näyttääkö asunto tyhjänä isommalta vai pienemmältä kuin kalustettuna. Sisään muuttaessa isommalta, mutta ulos muuttaesa miettii, miten kaikki ne tavarat ja kaikki se elämä ovat mahtuneet tähän pieneen tilaan?

sunnuntaina, toukokuuta 18, 2008

Tiedonvälityksen ongelmia

Loppuviikolla kävin Sokoksella ja minua nauratti lappunen hyllyn reunassa. Tampereen Sokos myy muiden tuotteiden ohella Teivon Lihan valmisteita. Kyseinen tiedotus ilmoitti:

Valitamme, että Teivon Lihan tiedonvälitysongelmien vuoksi tuotteissa on puutteita.

Minua eivät niinkään naurattaneet puutteelliset tuotteet vaan se, että Teivon Lihalla on myyntipiste suoraan Sokoksen seinän takana Kauppahallissa. Tuntui, että vähän jalkatyötä ja tiedonvälityksen ongelma olisi tullut korjatuksi - tuskin Sokos niin paljon Teivon Lihan tuotteita myy.

Tosin tiedonvälitysongelma on voinut olla vähän pitemmällä ketjussa. Olin kävellyt sanotun Kauppahallin myymälän ohi, ja siellä pörräsi kaksi tuikikiukkuista naishenkilöä. Toinen kiljui juuri:

Kyllä ne perkeleet laskuttaa muistavat!

Niin että kenties ongelma on ollut tuotantoketjussa.

Ja kun menen ketjua taaksepäin, niin juurihan tässä on valiteltu, että Elisalla on mystinen vika, jonka vuoksi viestit eivät päädy sinne, minne pitäisi.

Ylipäätään en ymmärrä, miksi kukaan ostaisi Teivon Lihan tuotteita Sokokselta, kun Kauppahalli on suoraan seinän takana?


Toinenkin tiedonkulun ongelma syntyi perjantaiaamuna kello neljä. Miksi maailma on omistautunut valvottamaan minua kello neljä aamulla? Tällä kertaa heräsin kovaan musiikkiin. Luulin hetken, että kelloradio oli mennyt sekaisin päästään - olin päivällä pyyhkinyt siitä pölyt, ja joskus se intoutuu toimenpiteen jälkeen metelöimään jumalanhylkäämiin aikoihin. Sitten totesin, että radiomusiikki on harvemmin nuotin vierestä. Joku tai jotkut lauloivat musiikin kanssa, tai siis vähän sinne päin. Menin vessaan. Meteli kuului kovempaa. Menin olohuoneeseen. Aina vain äänekkäämpää. Avasin parvekkeen oven, kurkistin parvekelasista, ja vinosti minusta alaspäin notkui kaksi nuorukaista kuin märät sukat parvekkeen kaiteella, jodlasivat ja karistelivat tuhkaa alapuoliselle parvekkeelle. Neljän ja viiden välillä aamulla.

Yritin huudella hillitysti, jotta voisivatko herrat olla pikkuisen hiljempaa? Hetken kuluttua toinen huomasi katsoa ylöspäin ja sanoi:

Painu vittuun sieltä.

Peräydyin arvokkaasti ja menin keittämään aamuteetä. Toivotin hengessäni hyvää krapulaa.


tiistaina, toukokuuta 13, 2008

Things that go bump in the night

Hella Wuolijoki muisteli, miten he Kukkialla 1914 kuuntelivat kajavia yöllä, hän ja Sulo ja Eino Leino, ja miten Eino Leino myöhemminkin kaihosi kajavien huutoa yöllä.

Ja katit. Olen minäkin viettänyt kesiä Kukkialla lapsena, ja siellä mitään kajavia ollut, kaijakoita ne olivat. Ja Eino Leino oli masokisti, jos hän kaihosi sitä kirkunaa öisin. Tässä on ollut yösateita ketjussa, ja hemmetin kaijakat ovat kiljuneet yö yön perään kello kahdesta asti aamulla ihmiset hereille. Nousin yhtenä yönä katsomaan ikkunasta, ja siellä niitä istui vastapäisen talon katolla kuin Hitchcockin filmissä. Kaijakoilla on hyvä työmoraali; kun sataa ja matoset nousevat pintaan, niin liikkeelle lähtö ja huuto on välitön ja hirmuinen, oli kello mitä tahansa.

Viime yönä ei satanut eivätkä kaijakat huutaneet. Sen sijaan poliisiauto suoritti takaa-ajoa sireenit päällä kello neljä aamulla. Enkä sen jälkeen saanut nukutuksi. Aamulla satuin olemaan kylpyhuoneessa, kun tasan klo 7.05 pärähti hirmuinen ääni. Hyppäsin ulos sukistani. Yksi naapuri on ilmeisesti uusimassa kylpyhuonettaan, ja piikkaajat aloittivat tunnontarkasti työnsä suoraan alapuolellani olevassa kylpyhuoneessa; lattia ja kiinni muurattu kylpyamme saivat kyytiä.

Tämä valkeni minulle, kun lähdin kauppaan ja pihassa istui työmies tupakalla. Haastattelin häntä mitä kohteliaimmin ja uteliaimmin. Sanoi, että joku oli jo ehtinyt reklamoida, ja hän pani lapun talon ilmoitustaululle. Katsastin, ja olihan siellä teipattu ruutuvihosta revitty lappunen, johon oli lyijykynällä tekstattu: "Teemme piikkausta huoneiston nro -- kylpyhuoneessa. Jos on jotakin sanomista, sopii sanoa teettäjälle tai isännöitsijälle."

Mitähän ensi yöksi keksitään?

Ai niin, otsikko on tietysti klassisesta runosta:

From ghoulies and ghosties
And long-leggedy beasties
And things that go bump in the night,
Good Lord, deliver us!


keskiviikkona, toukokuuta 07, 2008

Perusasiat, suuret päätökset


Pohdin pienten, arkisten asioiden ratkaisevaa vaikutusta, kun tehdään vaikeita päätöksiä. Luulen, että useat voivat muistaa omasta elämästään hetken, jolloin vaaka keinuu tasapainossa, kun on tehtävä suuri ratkaisu, ja miten pieni asia voi sen vaa'an kallistaa - joskus vastoin tervettä järkeäkin.

YLE Teemalla on esitetty pari jaksoa Itä-Euroopan juutalaisista tai pikemminkin juutalaisten itäeurooppalaisista juurista. Viime jaksossa useat vanhukset muistelivat lapsuutensa ruokia, joiden vertaa he eivät sen jälkeen olleet saaneet. Muistot liittyivät juutalaiseen äitiin - äiti ja ruoka oliat erottamattomat. Tämä kertoo, mitkä ovat perusaistit myös muistoissa - maku- ja hajuaisti. En viitsisi viitata Proustiin ja hänen hemmetin madeleine-kakkuunsa, johon tällä kohtaa kuuluisi viitata.

Mutta kysehän oli juuri näiden pienten, perustavien asioiden ratkaisevasta vaikutuksesta. Jaan Krossin ensimmäinen kansainvälinen menestys oli "Keisarin hullu". Idealistisen miehen kuvaus jääköön nyt sivuun, se ei liity aiheeseeni. Kirjassa valmistellaan Timotheus von Bockin pakoa venäläisestä Virosta Länsi-Euroopan vapauteen vaimonsa ja poikansa kanssa. Kertomus on niin viiltävän jännittävää, että luin sitä rystyset suussa - onnistuuko? Saadaanko heidät viime tingassa kiinni? Sitten tulee yllätyskäänne: kun kaikki on järjestyksessä, Timo tulee ja kertoo perheelleen, että hän ei lähde minnekään. Tämän päätöksen vuoksi, voin paljastaa, hän myöhemmin kuolee.

Ratkaisu johtui pihlajanmarjojen mausta. Timo on kävellyt ulkona odottamassa lähtöä, ja tulee poimineeksi kouraansa pihlajanmarjoja, panee ne suuhunsa ja syö. Hän kertoo kiihtyneenä ratkaisustaan vaimolleen, painaa tämän kasvoja vasten pihlajanmarjaterttua ja sanoo:

Ja minä ymmärsin: tehkää minulle mitä tahansa - edes näiden marjojen takia minä en voi mennä mihinkään...

Tämä "aavistuksen verran makea ja hullun kirpeä maku" ratkaisee Timon vaikean päätöksen.

Toinen mieleeni painunut kirjallinen kohta on Njalin saagasta. Gunnar on julistettu lainsuojattomaksi ja aikoo paeta maasta. Hänen hevosensa kompastuu. Hän kääntyy ja katsoo kotiin päin.

"Kaunis on seutu", hän sanoo, "enkä kai koskaan ole nähnyt sitä näin kauniina. Vaaleita niittyjä ja vastakynnettyä peltoa. Ratsastan kotiin enkä matkusta minnekään."

Myös Gunnar kuolee. Kohta on vuosien mittaan tullut usein mieleeni, kun olen katsonut keväistä, tylsää maisemaa. Tämän kotoisen, ikävystyttävän näyn murtama mies kääntyi kotiin ja kuoli.

Olisi perin hyväksyttävää murtua katsoessaan lapsen silmiä, rakastetun valokuvaa tai jotakin muuta itsessään tärkeää ja romanttista. Mutta pihlajanmarjat? Vastakynnetty pelto?

Mikä on se asia, joka saisi minut purkamaan matkalaukkuni ja jäämään, jos minulla olisi elintärkeä syy lähteä? Mikä olisi se viimeinen, pieni, arkinen kapine, maiema tai ehkä sana, joka kallistaisi vaa'an?

torstaina, toukokuuta 01, 2008

Värikästä vappua kaikille!