Viattomuuden asuntoja

Onkohan maailmassa mitään niin viatonta ja toivorikasta kuin uusi asunto, kun se on vielä tyhjä ja kaikuva?

Se residenssi, jossa minä ja mies olemme pitäneet joitakin vuosia majaa, ei valitettavasti ole antanut minulle sellaisia muistoja. Kun kävimme katsomassa sitä ensimmäisen kerran, siellä asuttiin vielä. Meillä oli muuttofirma, ja mies meni edellä vastaanottopäähän, kun taas minä valvoin lähtöpäätä ja pesin lattiat. Viimeisen autokuorman mukana menin uuteen auntoon, joka tietenkin oli täynnä sinne sun tänne sijoiteltuja huonekaluja, pakauslaatikoita ja ambulanssimiehiä, koska mies oli ollut liian tarmokas ja saanut sydänkohtauksen. Silti täällä on ollut hyvä olla ja asua.

Kuitenkin ensimmäinen asunto Peltolammilla on jäänyt hyvästä syystä mieleen. Taloa vasta rakennettiin. Lankomiehen kanssa kävin tutustumassa, kun talo oli juuri noussut tulevan kotini korkeuteen. Märän betonin hajua, betonirautoja, puolivalmiita portaita, taivas katon sijalla ja ympärillä kasvavia mustikoita.

Sittemmin muutin samassa talossa toiseen asuntoon. Koska edellinen ei menyt heti kaupaksi, minulla oli aikaa siirtää tavaroita kämpästä toiseen. Pääasiassa kirjoja, joita kasasin siisteihin pinoihin seinille. Tulevaan makuuhuoneeseen vedin lattialle patjan ja pöytälampun (en enää edes muista, miksi - saattaa olla, että äitini oli tulossa Helsingistä käymään ja tarvitsi vuoteen). Vein tyhjään asuntoon myös levysoittimen ja kuuntelin Juliette Grecoa istuen jalat ristissä sillä patjalla. Ystävättäreni tuli katsomaan ja tarjosin hänelle Camparia vedellä laimennettuna, koska olin juuri ollut Italian-matkalla.

Yhtä kiehtova tunnelma oli, kun samainen ystävätär muutti ensimmäistä kertaa omaan asuntoon. Hän tarjosi Saint-Germain -viiniä, koska luimme siihen aikaan Yarbron Saint-Germain -vampyyrikirjoja. Istuimme lattialla jalat parvekkeella ja lipitimme viiniä. Hänellä oli kotoa lähtö vähän viivästynyt, koska hänen piti periä isoisänsä asunto, mistä sitten lopulta ei tullut mitään.

Kolmas tilaisuus oli sisareni poika, joka oli lainannut isoäidiltäni asunnon takuurahat. Asunto oli viehättävä yksiö, joka antoi Tammelantorille. Hänelläkin oli patja eikä mitään muuta. Myöhemmin osoittautui, että hän ei asunut kai kahta kuukautta ja piti ne takuurahat, mutta se tunnelma... Itse asiassa, jos olisin pysynyt naimattomana, olisin mielelläni muuttanut kyseiseen yksiöön. Hyvin järjestetyt huonetilat, aika korkealla talossa, mutta näköala torille. Sääli.

Sitä tunnelmaa ei voita mikään. En ole koskaan pystynyt päättämään, näyttääkö asunto tyhjänä isommalta vai pienemmältä kuin kalustettuna. Sisään muuttaessa isommalta, mutta ulos muuttaesa miettii, miten kaikki ne tavarat ja kaikki se elämä ovat mahtuneet tähän pieneen tilaan?