Katutarkkailijan tunnustuksia

On häkellyttävää kävellä huomaamattaan päin suurta peiliä ja nähdä itsensä hetken ajan vieraana ihmisenä. Siitä kokemuksesta ei helpolla selviydy. Yhtä hämmentävää on törmätä yllättäen johonkin omaan ennakkoluuloonsa ja joutua tunnustamaan sellaisten olemassaolo.

Niin kävi minulle, kun olin menossa bussilla keskustaan. Bussi pysähtyi (Tampereen) Stockmannin pysäkille. Katselin joutessani ihmisiä. Huomasin nuoren naisen kadulla polvillaan, katse painuneena alaspäin, muovinen kippo polvien edessä. Ja ajattelin: "Ei pahus, nyt suomalaisetkin ovat alkaneet kerjätä! Ja nuori nainen vielä!"

Katsoin kauhistusta toisen kerran ja näin nuoren naisen polvilla avoimen murutupakkakotelon. Oikein kuulin, miten ajatukseni liikahtivat sivuttain toiseen viitekehykseen. Ja siten näin nuoren naisen, joka oli ostanut kahvin Stockmannin Delistä ja bussia odottaessaan kiersi savuketta. Mitä normaalein näky.

Mikään muu ei ollut muuttunut, vain yksi pikku yksityiskohta, jota ensin en ollut huomannut. Ja häpeällisestä teosta tuli tavallinen katuhavainto. Häpeä on minun puolellani. (Häpeä siksi, että jos romanialaisen näköinen kerjää, en paheksu enkä kummastu; kun luulin suomalaisen kerjäävän, paheksuin. Rasistinen ennakkoluulo, jota en uskonut omaavani.)