Perusasiat, suuret päätökset

Pohdin pienten, arkisten asioiden ratkaisevaa vaikutusta, kun tehdään vaikeita päätöksiä. Luulen, että useat voivat muistaa omasta elämästään hetken, jolloin vaaka keinuu tasapainossa, kun on tehtävä suuri ratkaisu, ja miten pieni asia voi sen vaa'an kallistaa - joskus vastoin tervettä järkeäkin.

YLE Teemalla on esitetty pari jaksoa Itä-Euroopan juutalaisista tai pikemminkin juutalaisten itäeurooppalaisista juurista. Viime jaksossa useat vanhukset muistelivat lapsuutensa ruokia, joiden vertaa he eivät sen jälkeen olleet saaneet. Muistot liittyivät juutalaiseen äitiin - äiti ja ruoka oliat erottamattomat. Tämä kertoo, mitkä ovat perusaistit myös muistoissa - maku- ja hajuaisti. En viitsisi viitata Proustiin ja hänen hemmetin madeleine-kakkuunsa, johon tällä kohtaa kuuluisi viitata.

Mutta kysehän oli juuri näiden pienten, perustavien asioiden ratkaisevasta vaikutuksesta. Jaan Krossin ensimmäinen kansainvälinen menestys oli "Keisarin hullu". Idealistisen miehen kuvaus jääköön nyt sivuun, se ei liity aiheeseeni. Kirjassa valmistellaan Timotheus von Bockin pakoa venäläisestä Virosta Länsi-Euroopan vapauteen vaimonsa ja poikansa kanssa. Kertomus on niin viiltävän jännittävää, että luin sitä rystyset suussa - onnistuuko? Saadaanko heidät viime tingassa kiinni? Sitten tulee yllätyskäänne: kun kaikki on järjestyksessä, Timo tulee ja kertoo perheelleen, että hän ei lähde minnekään. Tämän päätöksen vuoksi, voin paljastaa, hän myöhemmin kuolee.

Ratkaisu johtui pihlajanmarjojen mausta. Timo on kävellyt ulkona odottamassa lähtöä, ja tulee poimineeksi kouraansa pihlajanmarjoja, panee ne suuhunsa ja syö. Hän kertoo kiihtyneenä ratkaisustaan vaimolleen, painaa tämän kasvoja vasten pihlajanmarjaterttua ja sanoo:

Ja minä ymmärsin: tehkää minulle mitä tahansa - edes näiden marjojen takia minä en voi mennä mihinkään...

Tämä "aavistuksen verran makea ja hullun kirpeä maku" ratkaisee Timon vaikean päätöksen.

Toinen mieleeni painunut kirjallinen kohta on Njalin saagasta. Gunnar on julistettu lainsuojattomaksi ja aikoo paeta maasta. Hänen hevosensa kompastuu. Hän kääntyy ja katsoo kotiin päin.

"Kaunis on seutu", hän sanoo, "enkä kai koskaan ole nähnyt sitä näin kauniina. Vaaleita niittyjä ja vastakynnettyä peltoa. Ratsastan kotiin enkä matkusta minnekään."

Myös Gunnar kuolee. Kohta on vuosien mittaan tullut usein mieleeni, kun olen katsonut keväistä, tylsää maisemaa. Tämän kotoisen, ikävystyttävän näyn murtama mies kääntyi kotiin ja kuoli.

Olisi perin hyväksyttävää murtua katsoessaan lapsen silmiä, rakastetun valokuvaa tai jotakin muuta itsessään tärkeää ja romanttista. Mutta pihlajanmarjat? Vastakynnetty pelto?

Mikä on se asia, joka saisi minut purkamaan matkalaukkuni ja jäämään, jos minulla olisi elintärkeä syy lähteä? Mikä olisi se viimeinen, pieni, arkinen kapine, maiema tai ehkä sana, joka kallistaisi vaa'an?