Punertaa marjat pihlajain

Ehdottomasti paras suomalaisia melankolisia tuntoja tuova laulu on Arvo Koskimaan ja Veikko Virmajoen (oikealta nimeltään Arvo Kalliola) "Syyspihlajan alla":

Punertaa marjat pihlajain
kuin verta niillä ois.
On kurkiaurat lentäneet
jo yli pääni pois.

Mukaansa ei mua ottaneet
ne maihin kaukaisiin,
saa siivettömät tyytyä
maan kylmän kahleisiin.

Virmajoki on etsinyt innoituksensa suomalaisten yhteisestä alitajunnasta. Muuttolinnut lensivät syksyllä lintukotoon, lämpimään maahan, ja veivät vainajien sielut mukaansa. Hiukan samanlainen ajatus on virressä:

Täällä Pohjantähden alla
on nyt kotomaamme,
mutta tähtein tuolla puolen
toisen kodon saamme.

Se toinen koto ei välttämättä ole kristillisen uskon taivas, vaan sama lintukoto, sielulintujen kotimaa.

Virmajoen laulun loppuosa antaa svyemmän merkityksen pihlajanmarjojen vereen:

Jää siskokseni tuuli yön,
se laulaa laulaan
ja sade kylmin kyynelin
lyö tummaan ikkunaan.

Nään monta mieron matkaajaa
ohitse rientävän.
Jotakin kerran odotin,
ei saavu koskaan hän.

Samoja tuntoja laulettiin jo Kantelettaressa:

Kaks' oli meitä kaunokaista,
Tällä saarella kanoa,
Ja joella joutsenutta,
Yhen muotoiset molemmat.
Käsikkähä me kävimmä,
Sormikkaha me sovimma,
Rinnan riihihuonehesen,
Kilpoa kiven etehen.

Kaks' oli meitä kaunokaista,
Oli kun kanan pojaista;
Pois on mennyt meistä toinen,
Toinen suuresti surevi,
Itkevi ikänsä kaiken,
Ajan kaiken kaihoavi.

Vielä toivoisin tulevan,
Toki kerran kerkiävän,
Kun ois ottanut evästä,
Syönyt lähtöruokiahan,
Mennynnä merien taaksi,
Maille ouoille osannut--
Tulee mies merentakainen,
Ei tule turpehen alainen.

Virmajoen "Syyspihlajan alla" viittaa siis kahteen suuntaan - laulajan kaihoon lintukotoon, etelän maille tai tuonpuoleiseen, ja ikävä toiseen, joka lähti eikä palaa. Veri pihlajanmarjoissa viittaa siihen, että toinen ei ole vain unohtanut, hän on "turpehen alainen". Lisäkaikua laulu saa siitä, että se esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1942, jolloin moni odotti turhaan.

Muien turvaset tulevat,
Armahaisensa ajavat,
Tahi on turvansa tuvassa,
Armahat katoksen alla;
Minun ei turva tulle'kana,
Armahani ei ajane.
Eipä liiku linnuistani,
Näy ei näätähattuistani,
Kujosilla kulkevaksi,
Aitoviertä astuvaksi;
Kulta kulkevi kulossa,
Armas arkussa ajavi,
Turva minun on turpehessa,
Armas kirkon aian alla,
Turpehia tuntemassa,
Aitoa armastamassa.

Santaa silmissä

Taas on takana huonosti nukuttu yö. Ensin oli synkkää ja myrskyistä ja tuuli raastoi ikkunoita. Aina, kun sai unen päästä kiinni, sadekuuro ropisi ikkunaan kuin pikkukiviä olisi heitelty.

Sitten puoli neljän aikaan aamulla pimputus rupesi käymään melodisemmaksi. Luulin ensin, että sade se soittelee talon siivousparveketta (uskokaa pois, on kuin harpun kieliä heläyteltäisiin). Sitten totesin, että ei taida olla sade asialla. Ja sitten rupesi kaksi miesääntä laulamaan. Jaksoivat, peijakkaat, kuuteen asti aamulla yhtä soittoa. Koska melodia ei ollut tuttu, niin taisivat viereisen rapun nuorukaiset pitää sävellyssessiota.

Monet varmaan tietävät, miten ärsyttävästi pianon ääni kuuluu kerrostalossa. Kuvitelkaa sitä kaksi ja puoli tuntia varhaisaamusta. Ja laulu kaupan päälle.

Kun lopettivat musisoinnin, lokit aloittivat.

Sandra irvisti

Hämmästyinpä aamulla, kun menin kauppaan (hakemaan tupakkaa miehelle).

Kaupalla on koiraparkki. Koiraparkissa oli rottweiler, joka näytti olevan Sandra. Olen asunut Sandran kanssa samassa talossa viisi vuotta ja sillä on mielestäni takkamaton temperamentti ja suuri into jyrätä minut nurin ja nuolla koko naama aina, kun vatakkain osumme. Kun koiraparkin otus vain tiukasti tuijotti, päättelin kerrankin epäonnistuneeni tunnistuksessa.

Menin sisään kauppaan, ja siellähän se Sandran emäntä lastasi ostoksia kassiin. Pyrähdin takaisin moikkaamaan koiraa. Se tuijotti edelleen tiukasti silmiin ja nosti hitaasti ja näyttävästi ylähuultaan. Kun koira on hyvin iso rottis, ei tarvitse uhkailla enempää. Hampaiden näyttö riittää.

Palasin kauppaan ja valitin emännälle, että Sandralla taitaa olla huono aamu. Hän vakuutti, että yksin ollessaan Sandra on toinen koira kuin minun tuntemani. Menimme yhdessä ulos (minä siis tikkasin kaupan ovissa kuin ompelukoneen neula, mutta hei - se on meidän korttelikauppamme) ja emäntä osoitti Sandran ympärillä noin metrin laajuista ympyrää ja ilmoitti, että yksin ollessaan Sandra puolustaa tuon kokoista reviiriä.

Siinä vaiheessa Sandra suostui tunnistamaan minut ja seurasi tuttu läähätys, hyppiminen ja nuoleskelu. Emäntä sanoi, että hän ei uskalla lähteä Sandran kanssa autolla ostoksille. Jos se jää yksin puolustamaan autoa, se yrittää tappaa ohikulkijat.

Enpä olisi uskonut Sandrasta. Täytyy tästä lähtien katsoa, miten kuljen parvekkeen ohi (ensimmäinen kerros), jos Sandra on siellä yksin. Vaikka harvoin se on.

Sandran isäntä muuten käyttäytyy aivan päinvastoin - tuppaa läähättämään naisille, kun emäntä on poissa, ja kulkee tiukasti hihnassa, kun emäntä on läsnä.

Vanhat vihreät

En ole oikein vieläkään toipunut. Noin neljä tuntia sitten minusta oli tulla numero tilastoon. Olin vilistämäsä kadun yli suojatietä pitkin niin sanotuilla vanhoilla vihreillä Tampereen Hämeenkadulla. Minulla oli kiire, koska valot olivat jo aikeissa vilkuttaa ja Rautatien kadun valot olivat jo syttyneet, ja valoissa seisoivat ne kolme bussia, joilla minun oli mahdollista päästä vikkelästi kotiin ennen puolen tunnin taukoa. Joten otin juoksua. Vasemmalle puolelleni aineellistui henkilöauto, joka oli ajamassa kovaa suojatien yli (muistutan vielä, että minulla olivat vanhat vihreät, joten autolla oli jo kauan ollut punaiset).

Vedin huomattavan nopeasti tossunpohjat peruutusvaihteelle ja loikan takaperin (onneksi ostoskassissa ei ollut kananmunia, kuten olin aikonut). Hämmästyttävää kyllä, autonkuljettajalla meni kenkä konehuoneeseen. Pysähdyimme molemmat; minulla oli polvessa kiinni auton oikeanpuoleinen etuvalo. Silloin harvoin, kun tällaisia tilanteita syntyy, minulla toimii selkäytimen jatke. Nyt se hälytti, että auto oli pysähtynyt, joten jatkoin matkaa, selvisin myös Rautatienkadun valoista, tavoitin bussin - ja siinä vaiheessa lähestulkoon sain sydärin.

Jos se auto olisi tullut samaa vauhtia suojatien yli kuin alku oli, olisin parhaassa tapauksessa tällä hetkellä selvittämässä tapausta ensiapuasemalla ja pahimmassa tapauksessa poliisi olisi selvittämässä juttua miehelleni kotiovella ja Aamulehdessä olisi ollut viiden sentin sisäsivujuttu. "Nainen jäi auton alle suojatiellä..." ja blaablaablaa.

Onneksi tänään oli tilipäivä ja perjantai ja ostoskassisa oli viinipullo. Olen tarvinnut sitä.

Pahuksen jätkä

Pilasi keskiviikkoni. Oikeastaan jo tiistai-iltani. Hänen lääkkeensä loppuivat jo viime viikolla. Hän ei sanonut mitään ennen eilisiltaa. Halusin tietää, miksi hän ei maininnut asiasta. (Lääkkeistä voisi sanoa jo, kun ne vähenevät, mutta ei meillä koskaan.) Selitykset:

- Lääke loppui viikonloppuna ja silloin ei pääse apteekkiin. (Valhe tai väärinkäsitys.)
- Hän ei maininnut asiasta maanantaina, koska ei huomannut mitään haittaa.
- Hän mainitsi asiasta eilen illalla, koska alkoi havaita haittoja. (Johtunee siitä, että aloin purnata ja sanoin, että menen kylpyhuoneeseen juttelemaan pyykkitelineelle, koska sillä on selvästi inhimillisempi kommunikointitapa.)

Onneksi ne loppuneet lääkkeet tulivat korvatuiksi tänä aamuna. Kun kävin reseptejä läpi, huomasin oman laiminlyöntini. Kaksi muuta lääkettä olisi pitänyt ajoissa uusia. Unohdin. Kesäloman aikana lääkkeitä ei saa uusittua terveyskeskuksessa. Unohtui, että elokuu on jo huomattavan pitkällä. Vein reseptit tänä aamuna uskoen, että ne saa ulos perjantaina. Eipä saa ennen maanantaita. Kysyin, että kai ne sitten saa edes maanantaina aamulla? Vastaus: ehkä aamupäivän aikana. Grrr. Jos reseptejä ei löydy kauppa-aikaan maanantaiaamuna, tulee kirveelle töitä. Onneksi ne nimenomaiset lääkkeet taitavat riittää - toinen on nukahtamislääke, jota käytän itsekin. Jos rupeaa tuntumaan, että loppuvat kesken, niin sopii arvata, kumpi kieriskelee unettomia öitä.

Tampereen taideteos

Tampereen Tuomiokirkonkadun kävelykadulla on viime kesinä ollut aina jokin taideteos. VIime ksänä se oli rautalankahäkkyröistä koottu villisikaperhe. Tänä kesänä on tilaisuus laittaa mielipiteensä lappusella (laput pannaan laatikkoon ja taiteilija käy liimaamassa ne näkyviin).

Otaksun, että työ katoaa lähiaikoina, joten kuvasin muutamia mielipitetitä. No, olin myös liian aikaisin liikenteessä eivätkä Stockmannin ovet vielä olleet auki. Joka tapauksessa, olkaa hyvä; tamperelaisia (ehkä toispaikkaisiakin) ajatuksia:

Painokkaampi ote tarvitaan

Olen aikani katsellut kampelamiestäni ja esittänyt huomautuksia hänen kotiasustaan, jota en vain ole saanut pyykkiin passiivisen vastarinnan vuoksi.

Yli vuosi sitten ostin hänelle lahjaksi aamutakin. Äitini jätti aikoinaan perinnöksi komean, tummansinisen kylpytakin, jossa oli vakoiset tereet koristeena. Mieheni omi sen heti ja käytti sen kirjaimellisesti puhki. Ostamani aamutakki oli mahdollisimman samanlainen, mutta kertaakaan ei mies ole sitä päälleen pannut.

Tänä aamuna otin Justiinan asenteen - olin saanut kerta kaikkiaan tarpeekseni - ja ilmoitin, että kotiasu menee pyykkiin NYT, koska koko juttu haisee tupakalta korkeaan taivaaseen (ja lisäksi hieltä ja muita nimeämättömiltä tuotteilta). Lisäksi minun kotihousuni menevät samaan pyykkiin. Ne ovat tässä - ja NYT!

En odottanut sen suurempia tuloksia kuin aikaisemminkaan, mutta hänpä nousi nöyränä kuin lammas, kuori asun päältään ja meni panemaan pyykin pyörimään. Kaiken lisäksi hän kaivoi kaapista sen halveksitun aamutakin, puki päälleen ja - leukani loksahti - sanoi, että se on KOMEA! Ja mukava.

Hyvä ihme. Olisiko pitänyt käyttää jo kuukausia sitten isompia aakkosia? Vai oliko vain vaikea aamu vaimon vastustamiseen? Vai juuri se oikea hetki?

Joka tapauksessa hän pitää siitä aamutakista! En usko, että hän tajuaa, miten pahati on minua loukannut kuluneen vuoden aikana. En ole taipuvainen ostamaan toiselle ihmiselle vaatteita, mutta hän oli jo silloin kykenemätön lähtemään kotoa ulos ja valitsin mahdollisimman samanlaisen kuin loppuun kulunut lempiaamutakki, joten en ole tajunnut, miksi ei kelpaa. Nyt hihkun ja hypin. Tosin vain pääni sisällä siinä pelossa, että hän sittenkin peruu.

Hip hei, päivä on pelastettu!