Punertaa marjat pihlajain

Ehdottomasti paras suomalaisia melankolisia tuntoja tuova laulu on Arvo Koskimaan ja Veikko Virmajoen (oikealta nimeltään Arvo Kalliola) "Syyspihlajan alla":

Punertaa marjat pihlajain
kuin verta niillä ois.
On kurkiaurat lentäneet
jo yli pääni pois.

Mukaansa ei mua ottaneet
ne maihin kaukaisiin,
saa siivettömät tyytyä
maan kylmän kahleisiin.

Virmajoki on etsinyt innoituksensa suomalaisten yhteisestä alitajunnasta. Muuttolinnut lensivät syksyllä lintukotoon, lämpimään maahan, ja veivät vainajien sielut mukaansa. Hiukan samanlainen ajatus on virressä:

Täällä Pohjantähden alla
on nyt kotomaamme,
mutta tähtein tuolla puolen
toisen kodon saamme.

Se toinen koto ei välttämättä ole kristillisen uskon taivas, vaan sama lintukoto, sielulintujen kotimaa.

Virmajoen laulun loppuosa antaa svyemmän merkityksen pihlajanmarjojen vereen:

Jää siskokseni tuuli yön,
se laulaa laulaan
ja sade kylmin kyynelin
lyö tummaan ikkunaan.

Nään monta mieron matkaajaa
ohitse rientävän.
Jotakin kerran odotin,
ei saavu koskaan hän.

Samoja tuntoja laulettiin jo Kantelettaressa:

Kaks' oli meitä kaunokaista,
Tällä saarella kanoa,
Ja joella joutsenutta,
Yhen muotoiset molemmat.
Käsikkähä me kävimmä,
Sormikkaha me sovimma,
Rinnan riihihuonehesen,
Kilpoa kiven etehen.

Kaks' oli meitä kaunokaista,
Oli kun kanan pojaista;
Pois on mennyt meistä toinen,
Toinen suuresti surevi,
Itkevi ikänsä kaiken,
Ajan kaiken kaihoavi.

Vielä toivoisin tulevan,
Toki kerran kerkiävän,
Kun ois ottanut evästä,
Syönyt lähtöruokiahan,
Mennynnä merien taaksi,
Maille ouoille osannut--
Tulee mies merentakainen,
Ei tule turpehen alainen.

Virmajoen "Syyspihlajan alla" viittaa siis kahteen suuntaan - laulajan kaihoon lintukotoon, etelän maille tai tuonpuoleiseen, ja ikävä toiseen, joka lähti eikä palaa. Veri pihlajanmarjoissa viittaa siihen, että toinen ei ole vain unohtanut, hän on "turpehen alainen". Lisäkaikua laulu saa siitä, että se esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1942, jolloin moni odotti turhaan.

Muien turvaset tulevat,
Armahaisensa ajavat,
Tahi on turvansa tuvassa,
Armahat katoksen alla;
Minun ei turva tulle'kana,
Armahani ei ajane.
Eipä liiku linnuistani,
Näy ei näätähattuistani,
Kujosilla kulkevaksi,
Aitoviertä astuvaksi;
Kulta kulkevi kulossa,
Armas arkussa ajavi,
Turva minun on turpehessa,
Armas kirkon aian alla,
Turpehia tuntemassa,
Aitoa armastamassa.