sunnuntai, maaliskuuta 30, 2008

Kampelamiehen kovat kokemukset

Minulla on juuri hiukan huono omatunto, mutta tilanne oli tulossa eikä sitä voinut välttää.

Kampelamieheni hoiti vuosia taloutta varsin pätevästi, millä väliin ylvästelinkin - harvemman aviomies pesee ikkunoita. Toista vuotta sitten häneen iski syvä masennus (muiden tautien lisäksi) ja talous jäi. Kertakaikkiaan. Olin syvästi huolissani, mutta vaikka miten hinasin häntä lääkäreille ja erilaisiin kokeisiin, mitään fyysistä ei löytynyt. Ilmeisesti hän on paremmasa fyysisessä kunnossa kuin kymmeneen vuoteen. Silti hän ei tee muuta kuin eisttää kampelaa sängyssä.

Niinpä otin taas taloustoimet itselleni. Selvä asia. Tänään tuli sitten pieni hakaus. Olin käyttänyt keittiön Chifonet-liinaa siihen, että jynssäsin hellan keltaisesta valkoiseksi (kampelamies tupakoi innokkaasti keittiössä, ja se näkyy). Tulin maininneeksi, että olisi pitänyt muistaa heittää Chifonet pesukoneeseen eilen, kun valkopyykki pyöri. Hän sanoi. "Se on se mustapippuri, jota kaadoit hellalle."

Jesses, mutta poltin hihani. Kerroin hänelle (huomio, en käyttänyt isompia fontteja - sitä en tee koskaan, puhun vain terävämmin ääntäen, ja sitäkin harvoin), että en ollut kaatanut mustapippuria hellalle. Viime viikolla olin vahingossa ripotellut timjamia ja pyyhkinyt senkin heti pois, enkä tiennyt, että kampela edes huomasi sitä, koska hän ei ollut koko keittiössä, kun laitoin ruokaa. Ilmoitin myös, että keltainen Chifonetissa oli nikotiinia. Sen jälkeen otin koko liinan, pudotin sen roskiin ja otin uuden tilalle. Sitten esitin uhkavaatimuksen, jonka mukaan kampela saa valita kolmesta vaihtoehdosta:

1) Hän alkaa taas hoitaa osansa huushollista. Silloion sopii arvostella, jos tekee osansa.

2) Hän hakee sellaisen talouden, jossa toimitaan hänen sääntöjensä mukaan.

3) Hän pitää lärvinsä kiinni.

Se veti miehen hiljaiseksi. Siten hän kysyi pienellä äänellä, haluanko hänen muuttavan muualle. Toistin selkeät ehdot ja mainitsin kyllä rakastavani häntä, mutta että minulle ei nipoteta, varsinkaan aiheetta.

Sitten lupasin hakea olutta, jos se auttaa järkytykseen. Ei kuulemma tarvittu, mutta nyt hän makaa litteänä petin pohjalla, kaksi-ja-puolikkaat ajavat TV:ssä, eikä kukaan katsele. Nyyh.

Teinkö kamalan väärin?

keskiviikkona, maaliskuuta 26, 2008

Panee ihan pöykyttämällä

Aamuisella kaupparetkellä (jolla tuuli oli paljon ikävämpää kuin lumi) oli tilaisuus katsella, miten tämä odottamaton talvi näkyi Tampereen katukuvassa. En muista koskaan ennen nähneeni miestä lumilapion kansa töissä Sokoksen sisätiloissa.

Suomalainen joustavuus paljastui taas. Kesänlämpimän talven jälkeen katukuva oli yhtäkkiä kuin Grönlannista; paksuja talvitakkeja, turkisreunahuppuja ja niiden päälle kiedottuja villaisia kaulahuiveja. Ei tietenkään kaikilla. Yksi pajunvirpimäinen tyttöraiska oli yllätetty keskellä Hämeensiltaa. Tuulihan painoi lunta korkeiksi nietoksiksi toiselle puolen Hämeenkatua, kun taas tuulenpuolella jalkakäytävät olivat paljaiksi kuuratut. Hämeensillalla tuuli pääsi todella puhaltamaan. Tyttöpaha seisoi huojuen keskellä siltaa polvien yli ulottuvassa nietoksessa avopäin, pitkä tukka riepoen pään ympärillä, päällään kittananpieni takki, trikoinen minihame ja sukkahousut. Sääliksi kävi. Toisaalta mummut vaelsivat pyöreinä palloina tomerasti tuulta päin kinoksissa apteekin puolella katua.

Yllättävän moni oli sitä mieltä, että sateenvarjo on täsmälleen oikea kapine, kun lunta tulee 10 m/s päin silmiä. Yhdistelmä turkishuppu ja sateenvarjo oli erikoisen herkullinen näky, samoin se hyvin arvokkaasti pukeutunut herrasmies, jonka suoja kääntyi yhtäkkiä nurin. Hänen ilmeestään päätellen kukaan ei ollut uskaltanut kohdella häntä sillä tavoin hänen ikänään.

Kiinalainen tai japanilainen neitonen oli paljain päin, mutta hän oli pannut kasvoilleen sellaisen suojuksen, jotka ovat tuttuja SARS-epidemian aikaisista kuvista. Viehättävin näky oli Kalevassa kirkkopuiston aukealla. Siinä meni kärsivällinen nuori äiti ja hänen vieressään sellainen kaljapullon kokoinen topattuna kuin teddykarhu, molemmat kärsivällisesti askeltamassa tuulessa, joka yritti nostaa ilmaan minut ja ostoskassin molemmat ja nakata kirkon koivujen sekaan.

Kaikesta sisälämmöstä huolimatta olemme sopeutuvaa jääkarhukansaa (paitsi ne sateensuojat).

sunnuntai, maaliskuuta 23, 2008

Taas henkistä järkytystä

Aivan suoraan poimittu keskustelupalstalta otsikoineen ynnä muineen:

koirat ja niiden kaltaiset
Kirjoittanut: omistajat 21.3.2008 klo 12.41

Kaupunkeihin pitäisi perustaa koiravapaavyöhyke, joka käsittää keskustan ja jotkin lähiöt.

Ketään ei voida pakottaa sietämään koirien haukuntaa kerrostalossa, jota niitten omistajat ei edes usko, että niitten koirat tekee niin. Ja sitten niitten haju, yäk. Koirat kulutta vettäkin enemmän kuin ihmiset, kun niitä tarvitsee pestä, itsensä lisäksi.

maanantaina, maaliskuuta 17, 2008

Kulttuurin puolesta rintamaan!

KYLTTYYRIN VASTAISKU!

Mitä on se kulttuuri! Ota selvää.
Se on kulttuuriteko.

[Kopsaa tämä viesti omaan blogiisi, levitä sanaa ja tee tilaamalla tilaa kulttuurille.]

POPUlaarin vastaiskuun vastaten

perjantaina, maaliskuuta 14, 2008

Puhutaanpa byrokratiasta

Aivan ajanlaskumme alussa ensimmäinen työpaikkani oli silloisen tavaratalon varastossa. Olin tosin konttoristi. Kyseistä työpaikkaa ei enää ole, vaan sen muinaisella sijaintipaikalla on Tampereen Tullintori. Voin muuten mainita, että äitini ensimmäinen työpaikka ennen toista maailmansotaa on yhä sama rakennus, ja se tunnetaan kapakkana nimeltä Telakka, vaikka silloin se oli jotakin ihan muuta. Minun ensimmäisen työpaikkani kahvihuone oli myös sanotun nykyisen Telakan tiloissa. No, se siitä.

Joka tapauksessa sanotulla työpaikalla toimitettiin Wm Sandberg Oy:n tilauksia maaseudun kauppiaille. Kuorma-autonkuljettajistamme osa oli ollut hevosrenkejä, kunnes hevoset poistettiin ja miehet pantiin autokouluun. Yksi työtovereistani oli adventisti ja hänellä oli vakavia vaikeuksia, koska siihen aikaan lauantai oli työpäivä. Kun lauantaita lyhennettiin klo 14 loppuvasta klo 12 loppuvaan, esimiehemme ei ilmoittanut mitään (asia oli kerrottu hänelle suulisesti ja se loukkasi hänen arvokkudentunnettaan; olisi pitänyt tulla kirjallinen tiedotus). Keräännyimme yhteen ja neuvottelimme salaa. Lopulta kuljetuspäällikkö soitti ammmattientarkastajalle, syntyi hirmuinen kalabaliikki ja saimme yli tehdyt tunnit vapaana. Seuraavan vuoden ajan esimies yritti saada selville, kuka oli soittanut, mutta kukaan ei "tiennyt". Meillä oli myös ulkohuussi. Samainen esimies yritti esittää, että olisi taloudellisempaa, jos kertaalleen käytetyt käsipaperipyyhkeet käytettäisiin uudelleen vessapaperina, mutta sihen emme suostunet. Jouluaatto oli myös työpäivä, mutta siellä ollessani yleensä joku miehistä sanoi, että menkää kaikki kotiin, minulla ei ole mitään tärkeää, voin päivystää. Koska olin pitkän aikaa ainoa tyttö (ja hyödyllinen trukin painona, kun piti mennä kynnyksen yli), sain miehiltä hyasintin jouluaattona.

No. Tarkoitukseni oli kirjoittaa työpuvuista. Työ ei ollut ihan puhtaimpia, koska tehtäviin kuului myös varaston puolella käynti ja pakkausten tutkiminen, varsinkin, kun jostakin kuormasta epäiltiin jääneen jotakin tai jotakin kiireistä piti vielä pakata mukaan). Niinpä vaadin työasua, joka työehtosopimuksen mukaan kuului virkaan.

Siitäpä syntyi ongelma. Olin varastossa, mutta konttoristi. Lopulta minulle lähetettiin myyjättären asu - tummansinistä silkintapaista, valkoiset tereet kauluksessa ja hihansuissa. Pieni ongelma: kokoni oli silloin 36, ja kyseinen leninki oli numeroa 46. Soitin kohteliaasti ja esitin ongelman (helkkari, olin juuri ja juuri täytänyt 18 jas huono riitelemään esimiestason kanssa). Minua neuvottiin, että voisin itse pienentää koltun oikean kokoiseksi. Kerroin, että hallussani ei ole ompelukonetta. Oli muuten valhe, isoäidilläni oli vuosituhannen vaihteen tai jotakin siihen suuntaan Singeri, jalalla poljettava; minä vain en osannut käyttää sitä. Lopulta, puolen vuoden neuvottelun jälkeen, hyväksyttiin, että saisin siivojan työmekon oikeaa numeroa, vaikka se ei sääntöjen mukaan konttoristille kuulunutkaan.

Siinä vaiheessa olin jo vaihtamassa työpaikkaa. Jätin koltun seuraajalleni. Koska työpaikka oli myös vähän helvetin kylmä (siivoojamme tapasi aamuisin lakaista lattian lumella talvella, ja se tapasi jäätyä lattiaan - ainoa tuntemani toimisto, jossa piti varoa liukastumista sisällä)- ensimmäinen töihin tulija latasi Porin Matin sahajauhobriketeillä (yksi tehtävistäni oli pitää tukkimiehen kirjanpitoa lastauslaiturilla, kun vaunut tulivat - talvella siihen tarvittiin muutakin kuin se siivoojan kolttu). Halasimme töihin tullessamme sanottua Porin Mattia. Kuumempaa sulhoa en ole tavannut. Työtoverini yksin jäätyään halasi väärältä puolelta eli luukun yläpuolelta ja syttyi tuleen. Miehet sammuttivat hänet, mutta kolttu paloi vyötäröön asti. Olin aika närkästynyt kuultuani asiasta. Olisin aivan laillisesti voinut ottaa työtakin mukaani ja se olisi ollut hyvä siivoustakki. Siihen maailmanaikaan naiset vielä käyttivät siivoustakkeja (ja menivät kauppaan papiljotit päässä).

keskiviikkona, maaliskuuta 12, 2008

Lokit tulivat


Väittävät, että harmaalokit pesivät kallioilla. Meillä ne pesivät Kalevan tornien tasaisilla katoilla. Tuttuja lintuja kautta kesän.

Viime yönä heräsin neljän aikaan aamulla lokkien huutoon. Kummastelin tosissani, mikä ääni se voi olla; eiväthän lokit vielä täällä ole, vasta kahden tai kolmen viikon kuluttua niiden pitäisi saapua. Lokeilta se kuulosti.

Päivällä sitten mies sanoi, että lokit lentävät. Kevät on todella täällä. Ensin etelätuuli toi lepän siitepölyn (siitä en sattumoisin koskaan erehdy) ja sitten lokit. Mukavaa.

Kun asuimme vielä esikaupungissa, koivut muuttuivat violetinvärisiksi jo silloin, kun hanki oli maassa. Nämä kaupunkikoivut eivät vaihda väriään (eikä hangesta tietoakaan) ja tuntuu, että kevät tulee nurkan takaa yllätyksenä joka vuosi.

Rnkä muista, koska olen viimeksi nähnyt tähtiä.

maanantaina, maaliskuuta 10, 2008

Mitä niissä kouluissa nykyään opetetaan?

Haluan heti selvittää, että otsikko ei tarkoita opettajien työn vähättelemistä, vaan on sitaatti C.S.Lewisiltä. Kyllä minä tiedän, että opettjat yrittävät parhaansa. Kauhistelen vain sitä yleisen tietämättömyyden määrää, joka välillä tulvii ylitseni.

Nyt olen käymässä Suomi24-keskustelupalstalla keskustelua, joka toi ongelman taas kerran esiin.

Alkajaisiksi nimimerkki "Ruutisalaliitto" kirjoitti otsikolla "Kuningas Jaakko I, äitinsä murhaaja" seuraavasti:

- Elokuvassa "Gunpowder, Treason & Plot", ("Ruutisalaliitto"), ohjaus Gillies MacKinnon, Englanti 2004, näytetään, kuinka Englannin kuningas Jaakko I (eli King James I, joka oli myös Skotlannin kuningas, Jaakko VI, eli King James VI) murhauttaa äitinsä, Skotlannin kuningattaren Maria I:n, päästäkseen Englannin kuninkaaksi.


Minä reagoin kertomalla, että Maria Stuartin mestautti kuningatar Elisabeth ja että ruutisalaliitto tapahtui 20 vuotta sen jälkeen. Vahvistukseksi pistin linkin Wikipediaan. Nimimerkki "Ruutisalaliitto" otsikolla "Miksi elokuva väittää muuta?"

- Wikipediahan kertoilee paljon muutakin, mikä ei ole samassa linjassa sellaisen historiankirjoituksen kanssa, joka ei ole valloittajien kirjoittamaa. Historiaahan on kirjoitettu aina uusiksi valloittajien propagandapyrkimysten mukaan, eikä Neukut olleet ainoa lajissaan. Miksi Ruutisalaliitto-elokuvan näkemys olisi sen "epätotuudenmukaisempi" kuin wikipedian? Kumpaa uskoa?


Seuraavaksi keskusteluun liittyi nimimerkki "Plaattojen lukija" ja alkoi esittää väitteitä holocaustista, mihin aiheeseen keskustelu sitten siirtyi. "Plaattojen lukijan" loppulause:

- Amerikkalainen Reader's Digest -lehti tiesi kertoa jo vuonna 1914, että Euroopassa oli kaasutettu 6 miljoonaa juutalaista. Ohhoh, onpa melekoonen ennustajalehti! "Sattumalta" oli "uhrien" lopullinen kokonaismäärä sitten juuri tuo tasan 6 miljoonaa vuosikymmeniä myöhemmin.

Kävin vielä vilkaisemassa tietoja tuosta alussa mainitusta elokuvasta, joka osoittautui television minisarjaksi, joka ei väitä mitään hölmöä vaan hyvinkin historian mukaisesti kuvaa tarinan Maria Stuartin paosta ruutisalaliittoon asti. Katsoneet kehuvat erityisesti kuningas Jaakon esittäjän näyttelijäsuoritusta.

Olen järkyttynyt, en siis TV-sarjasta, jonka haluaisin nähdä, vaikka tietysti se esitettäisiin yöllä (ehkä on esitettykin), vaan siitä tiedon määrästä, jota molemmat esittelemäni keskustelijat omaavat, ja myös siitä halveksunnasta, jota nämä besserwisserit esittävät Wikipediaa kohtaan. Kun ehdotan käymään kirjastossa ja lukemaan asioista kirjoista, kohtaan järkyttyneen hiljaisuuden.

perjantaina, maaliskuuta 07, 2008

Alan miehet (ja naiset)

Olen tässä kummastellut.

Käyn kaupassa Tampereen keskustassa melko säännäöllisesti yhdeksän aikaan aamulla. Siitä varmaan johtuu, että näen koko ajan ns. alan miehiä (ja naisia), koska heillä on tapana kokoontua Alkojen ympäristöön, bussipysäkeille ja rautatieasemalle juuri niihin aikoihin. Olen jopa oppinut erottamaan samat yksilöt ja antamaan heille mielessäni lempinimiä. Mitään harmiahan heistä ei ole, aivan kuin eläisimme rinnakkaisuniversumeissa, läpinäkyvä seinä välissä (paitsi, kun haluaisi panna kauppakassinsa pysäkin penkille ja siihen on jo majoituttu).

Taannottain oli Aamulehdessä uutinen, jonka mukaan asunnottomien yhteisössä on ilmennyt tuberkuloositapauksia. Sen jälkeen en ole nähnyt yhtä ainutta alan miestä (tai naista). Missä he ovat? Lassottu jollekin leirille? Koottu sairaalan tarttuvien tautien osastolle tarkastuksiin? Käsketty ylittää kaupungin raja ennen auringonlaskua?

Tuntuu perin kummalliselta. Ikään kuin - tiedättehän - tyhjä tunne. Puuttuu jotakin, johon on tottunut, kuin ääni, jota ei kuunnellut ennen kuin se lakkasi.

maanantaina, maaliskuuta 03, 2008

Bussissa kuultua

Tänään bussissa kahdella nuorella naisella oli ongelmia. Toisen koira oli pilannut hänen yönsä oksentamalla sänkyyn.

Toinen oli myötätuntoinen.

- Voi hyvänen aika sentään. Onko se syönyt jotain?

- Tietysti se on syönyt jotain. Se ei muuta tee kun syö koko ajan.



sunnuntai, maaliskuuta 02, 2008

Maalauksista, osa 2

Hans Holbein Nuorempi: Lordi Morette (osa maalauksesta)

Kaunokirjallisuudessa ja muotokuvamaalauksissa on jotakin samaa. Ainoa tapa päästä toisen henkilön ajatuksiin on lukea hyvää kaunokirjallisuutta. Kuten eräässä kirjassa kerran sanottiin (kirjailijan olen unohtanut, mutta lausetta en): "Jos haluaa tietää, mitä joku ajattelee, pitää kysyä häneltä. Voi olla, että hän vastaa. Silloinkaan ei saa selville, mitä hän ajattelee; saa selville vain, mitä hän vastaa." Hyvä kirjailija osaa joskus kertoa, mitä joku ajattelee.

Samalla tavoin ihmistä ei voi tuijottaa silmiin saadakseen selville, mitä hän ajattelee (no, joskus rakastavaiset voviat, mutta silloin heillä on muuta mielessään kuin luonteen tutkiminen.) Ihmiset harvoin katsovat suoraan silmiin valokuvassakaan. Sen sijaan hyvä muotokuvamaalari voi antaa tilaisuuden todella katsoa ihmistä silmiin.

Muotokuvamaalauksissakaan harvoin katsotaan todella silmästä silmään. Keskiajalla muotokuvat tehtiin ensin profiilista (ehkä näköisyys oli helpompi saada esille niin?) eikä renessanssinkaan aikana suora katse ollut tavallinen. Hans Holbein Nuorempi maalasi joitakin kuvattaviaan sillä tavoin.

Mielenkiintoista on, että hän tuskin koskaan kuvasi naisia näin suoraan. Tavallisesti naiskohteet katsovat sivuun ja jos he katsovat kohti, kuvan pääasia näyttävät silti olevan komeat puvut ja jalokivet. Joitakin miehiä Holbein maalasi suoraan edestä. Lordi Morette on yksi näistä. Vanhenevan, vahvaluonteisen miehen katse on väsynyt mutta voimakas; tässä olen. Holbeinin nuorten miesten ilme on usein tutkimaton, torjuva, mutta lordi Morette ei yritä salata mitään. Mies, joka tunnetaan vain nimellä "lähettiläs (oikeastaan toinen miehistä taulussa "Lähettiläät") on esimerkki siteeraamastani lauseesta: voi olla, että hän vastaa, mutta silti ei saa selville, mitä hän ajattelee.


Yhteistä Holbeinin malleille on eräänlainen elämään väsyneisyys. Oliko Henrik VIII:n aikana elämä niin raskasta? Vai paniko hän malliensa silmiin oman elämänväsymyksensä?

Tässä hän on: Hans Holbein Nuorempi. Ottakaa tai jättäkää, tässä minä olen, hän tuntuu sanovan. Tämä on katse, jonka hän tarjoaa peilille (sillä tavoinhan omakuvat maalattiin). Tarvitaan paljon rohkeutta katsoa peiliin noin.