Puhutaanpa byrokratiasta

Aivan ajanlaskumme alussa ensimmäinen työpaikkani oli silloisen tavaratalon varastossa. Olin tosin konttoristi. Kyseistä työpaikkaa ei enää ole, vaan sen muinaisella sijaintipaikalla on Tampereen Tullintori. Voin muuten mainita, että äitini ensimmäinen työpaikka ennen toista maailmansotaa on yhä sama rakennus, ja se tunnetaan kapakkana nimeltä Telakka, vaikka silloin se oli jotakin ihan muuta. Minun ensimmäisen työpaikkani kahvihuone oli myös sanotun nykyisen Telakan tiloissa. No, se siitä.

Joka tapauksessa sanotulla työpaikalla toimitettiin Wm Sandberg Oy:n tilauksia maaseudun kauppiaille. Kuorma-autonkuljettajistamme osa oli ollut hevosrenkejä, kunnes hevoset poistettiin ja miehet pantiin autokouluun. Yksi työtovereistani oli adventisti ja hänellä oli vakavia vaikeuksia, koska siihen aikaan lauantai oli työpäivä. Kun lauantaita lyhennettiin klo 14 loppuvasta klo 12 loppuvaan, esimiehemme ei ilmoittanut mitään (asia oli kerrottu hänelle suulisesti ja se loukkasi hänen arvokkudentunnettaan; olisi pitänyt tulla kirjallinen tiedotus). Keräännyimme yhteen ja neuvottelimme salaa. Lopulta kuljetuspäällikkö soitti ammmattientarkastajalle, syntyi hirmuinen kalabaliikki ja saimme yli tehdyt tunnit vapaana. Seuraavan vuoden ajan esimies yritti saada selville, kuka oli soittanut, mutta kukaan ei "tiennyt". Meillä oli myös ulkohuussi. Samainen esimies yritti esittää, että olisi taloudellisempaa, jos kertaalleen käytetyt käsipaperipyyhkeet käytettäisiin uudelleen vessapaperina, mutta sihen emme suostunet. Jouluaatto oli myös työpäivä, mutta siellä ollessani yleensä joku miehistä sanoi, että menkää kaikki kotiin, minulla ei ole mitään tärkeää, voin päivystää. Koska olin pitkän aikaa ainoa tyttö (ja hyödyllinen trukin painona, kun piti mennä kynnyksen yli), sain miehiltä hyasintin jouluaattona.

No. Tarkoitukseni oli kirjoittaa työpuvuista. Työ ei ollut ihan puhtaimpia, koska tehtäviin kuului myös varaston puolella käynti ja pakkausten tutkiminen, varsinkin, kun jostakin kuormasta epäiltiin jääneen jotakin tai jotakin kiireistä piti vielä pakata mukaan). Niinpä vaadin työasua, joka työehtosopimuksen mukaan kuului virkaan.

Siitäpä syntyi ongelma. Olin varastossa, mutta konttoristi. Lopulta minulle lähetettiin myyjättären asu - tummansinistä silkintapaista, valkoiset tereet kauluksessa ja hihansuissa. Pieni ongelma: kokoni oli silloin 36, ja kyseinen leninki oli numeroa 46. Soitin kohteliaasti ja esitin ongelman (helkkari, olin juuri ja juuri täytänyt 18 jas huono riitelemään esimiestason kanssa). Minua neuvottiin, että voisin itse pienentää koltun oikean kokoiseksi. Kerroin, että hallussani ei ole ompelukonetta. Oli muuten valhe, isoäidilläni oli vuosituhannen vaihteen tai jotakin siihen suuntaan Singeri, jalalla poljettava; minä vain en osannut käyttää sitä. Lopulta, puolen vuoden neuvottelun jälkeen, hyväksyttiin, että saisin siivojan työmekon oikeaa numeroa, vaikka se ei sääntöjen mukaan konttoristille kuulunutkaan.

Siinä vaiheessa olin jo vaihtamassa työpaikkaa. Jätin koltun seuraajalleni. Koska työpaikka oli myös vähän helvetin kylmä (siivoojamme tapasi aamuisin lakaista lattian lumella talvella, ja se tapasi jäätyä lattiaan - ainoa tuntemani toimisto, jossa piti varoa liukastumista sisällä)- ensimmäinen töihin tulija latasi Porin Matin sahajauhobriketeillä (yksi tehtävistäni oli pitää tukkimiehen kirjanpitoa lastauslaiturilla, kun vaunut tulivat - talvella siihen tarvittiin muutakin kuin se siivoojan kolttu). Halasimme töihin tullessamme sanottua Porin Mattia. Kuumempaa sulhoa en ole tavannut. Työtoverini yksin jäätyään halasi väärältä puolelta eli luukun yläpuolelta ja syttyi tuleen. Miehet sammuttivat hänet, mutta kolttu paloi vyötäröön asti. Olin aika närkästynyt kuultuani asiasta. Olisin aivan laillisesti voinut ottaa työtakin mukaani ja se olisi ollut hyvä siivoustakki. Siihen maailmanaikaan naiset vielä käyttivät siivoustakkeja (ja menivät kauppaan papiljotit päässä).