Kylmiä väreitä

Jouduin tahattomasti salakuuntelijaksi, kun takanani bussissa istui kaksi ilmeisesti viimeisellä luokalla olevaa tyttöä. Ainakin he pohtivat, kirjoittaako matikka vai ruotsi (molemmat päätyivät ruotsiin, koska matikka on niin vaikeaa).

Toista riipoi syvältä, koska hän joutuu kuukaudeksi harjoitteluun vanhainkotiin.

"Mä en kestä niitä vanhainkoteja. Mua inhottaa ne. Mulle tulee kylmiä väreitä, kun mä astun vanhainkodin ovesta sisään."

Teki mieleni kääntyä ja toivottaa asenteen rauhoittumista, mutta sitten ajattelin, että kyllä se siitä iän mukana. Tarkoitan, että olisi se vaikea paikka, jos joutuisi katsomaan lähiomaisiaan paikkaan, josta saa kylmiä väreitä, saati että itse joutuisi sellaiseen.

Ehkä se harjoittelu auttaa. Tosin olin jonkin aikaa vanhussairaalan aulaemäntänä vapaaehtoisjärjestön hommissa (siis lauluja ja leikkejä - käytännössä tosin juoksin vanhusten asioilla, vesilasi, unohtuneet silmälasit ja sen sellaista). Kaksi kertaa seuranani oli arviolta kaksikymppinen vapaaehtoinen. Hän oli kuin tönkkösuolattu silakka. Ensimmäisellä kerralla ajattelin, että tyttöparka oli ujo. Toisella kerralla tajusin, että hän pelkäsi mielettömästi vanhoja ihmisiä. Sitten häntä ei enää näkynytkään.

Onko se tätä nykykulttuuria vai mitä se on? Puolensa oli suurperheilläkin. Totuttiin kaiken ikäisiin ihmisiin.