Kirjoja eri ikäkausina

Kommentoin Johannes Knektmanin blogiin , että pidän eniten maailmasta, jossa nurkat ovat hiukan huterat. Sitten aloin miettiä, mitä tuli sanotuksi.

Totesin, että juuri näin on. Kun olin murrosiässä, luin hillittömästi Dostojevskiä. Toisin kuin yleensä en muista kirjoista yhtään mitään enkä ole lukenut kirjailijaa sen jälkeen. Samaan aikaan söin tolkuttomasti lakritsia. Minussa huomattiin matala verenpaine, jota jopa hoidettiin lääkkeillä. Kun iän mukana verenpaineeni normalisoitui, myös laktritsanhimoni meni ohi. Kuvittelen, että minulla oli jokin henkinen puute, jonka Dostojevski korjasi, mutta jota en enää pysty hahmottamaan.

Aikoinaan pidin nimenomaan kirjoista, joossa oli selkeä ja mieluiten onnellinen loppu. Loukkaannuin, kun Karen Blixen kirjoitti, että keskiluokka haluaa onnellisia loppuja. Aito ylhäisö ja käyhälistö ymmärtävät onnettomia loppuja. Sikäli kuin ymmärrän, olen niin työväenluokkainen kuin he tulevat - taustalla pelkkiä työläisiä ja torppareita. Sitten opin, että Karenilla oli omat syynsä ja juttu on ikäkysymys. Nuorempana halusin varmuutta elämään.

Nyt olen lopulta alkanut ymmärtää sitaattia, jota niin kepeästi kylvin ympäriinsä. Eli Tuutikin "Kaikki on epävarmaa. Se juuri tekee minut levolliseksi." Vihdoinkin ymmärrän lauseen ja pystyn seisomaan sen takana. Maailma on epävarma juttu. Kun sen hyväksyy, olo on levollisempi.

Viimeksi lukemistani kirjoista epävarmaa maailmaa ovat kuvanneet Karen Joy Fowlerin "Sarah Canaryn salaisuus" ja Lars Sundin "Onnellinen pieni saari". Nyt, kun olen valppaana, sen toisen, muukalaisen ja "ei ihan täältä kotoisin" olevan tarinaa kuvaa myös Jaan Krossin "Keisarin hullu" - sen ohella, että se kertoo Stalinin ajan Neuvostoliitosta.

Jos todella on valppaana, onko kukaan meistä "ihan täältä"? Ainakaan ihan loppuun asti?