Oliivipuu

Kreikan tulipaloissa surraan eniten tuhoutuneita oliivipuita. Olivipuu kasvaa hitaasti, mutta elää vanhaksi - ymmärtääkseni se on kunnollisessa koosa vasta noin 30-vuotiaana, mutta Kreetalta on löydetty 2000 vuotta vanha oliivipuu.

Juolahti tässä mieleeni, että kun antiikin Kreikassa kaupunkivaltiot sotivat, he aloittivat kaatamalla viholliskaupungin oliivipuut. Senköhän vuoksi oliivipuun oksa on yleinen rauhan tunnus?

Kirjojen kannet

Minua jurppivat historialliseten romaanien ja klassikoiden kansikuvat. Kustantajat tuntuvat olevan haluttomia tai kykenemättömiä käyttämään oikeaan aikakauteen kuuluvia kuvia. Hyvänä esimerkkinä tämä Koenin "Mustat enkelit". Kannessa tanssivat rokokookaunottaret ovat kyllä oikein somia, mutta kirja on sijoitettu Ludvig XIV:n aikaan.

Minulle tulee aina mieleen, että joko kansikuvia valitsevat henkilöt ovat niin rehellisen tyhmiä historian suhteen, mikä on häpeäksi kustantamolle, tai halveksivat lukijoita, mikä on vielä suurempi häpeä.

Oidipus Afrikassa

Kuningatar Teje, faarao Ekhnatonin äiti

René Girardin kirja on kalustamassa päätäni uudelleen. Nyt on kyse Oidipus-myytistä, faarao Ekhnatonista ja afrikkalaisten kulttuurien kuningasseremonioista.

Velikovsky (ei niitä luotettavimpia lähteitä kylläkään) on esittänyt kiinnostavan teorian, jonka mukaan tarina kuningas Oidipuksesta kertookin itse asiassa faarao Ekhnatonista. Kreikkalaisten "sataporttinen Theba" olisi Egyptin Theba. Kreikkalaiset käsittivät Theban kunniaportit omalla tavallaan ja ajattelivat kaupunginmuuria, jossa oli sata porttia.

Velikovsky esitti, että Nefertiti oli Ekhnatonin äiti. Näinhän ei ole, äiti on Teje, joka piirteistäänkin päätellen oli Ylä-Egyptistä. Muutenkin Egyptin vanha kulttuuri oli hyvin afrikkalaista. Nefertiti oli Ekhnatonin sisar tai sisarpuoli. Faaraoiden tapa naida sisariaan menisi siis hyvin Afrikan kuninkuuskäsitteiden piiriin.

Girardin mukaan Afrikassa uusi kuningas joutui ensin tekemään kaikki kansalta kielletyt asiat, myös syyllistymään insestiin. Häntä pilkattiin ja herjattiin. Sitten suoritettiin puhdistava uhri, jossa surmattiin lehmä ja kaadettiin veri kuninkaan yli. Nyt hän - syyllistyttyään kaikkeen mahdolliseen pahuuteen - kantoi kansansa synnit ja toimi hyvänä voimana.

Voisi ajatella, että Egyptissä noudatettiin samaa tapaa samasta syystä. Faarao pyhitti valtaistuimensa syyllistymällä insestin syntiin. Se selittäisi osaltaan sen vastenmielisen ilmiön, että Ekhnaton otti vaimoikseen vuorotellen kaikki tyttärensä 9-10 vuoden kypsässä iässä. Kaikki yhtä lukuunottamatta kuolivat synnytykseen.

Kreikkalaisilla oli vahvat kauppa- ja kulttuurisiteet Egyptiin. Voisi ajatella, että he eivät silti omaksuneet afrikkalaisen kuninkuuden ydintä, vaan kokivat kuninkaan insestin jumalten kirouksena, kuten Oidipus-tarinassa käy. Kuningas surmaa isänsä, makaa äitinsä ja sokaistaan. Tämä oli kreikkalaisen kulttuurin mukainen rangaistus. Egyptissä sama tapa oli maan hedelmällisyyden lähde, kuten muissakin Afrikan kulttuureissa.

Niin että Freud oli hiukan hakoteillä. Ei jokainen poika halua maata äitinsä kanssa. Päinvastoin, kuninkaat joutuivat tekemään niin (ja naimaan sisariaan tai tyttäriään) juuri siksi, että se oli heistä vastenmielistä. Tätäpä nyt mietiskelen.

Kissa vieköön

Minulla on sukset ristissä Sampo-pankin kanssa. Vingutan Visa Electron -korttia. Viime viikonloppuna tililtäni oli viety summa, jota en tunnusta. Kävin tänään pankissa keskustelemassa. Seistyäni jonossa masennuksiin asti (pankki on poistanut jonotusnumerot nopeuttaakseen palveluaikoja, sanoivat vanhat rouvat jonossa, vaikka asiointi ei siitä lyhene, vain jalat turpoavat) minulle kerrottiin, että kyseinen lasku koski tammikuuta.

Menin kotiin. Valitettavasti en ollut printannut tammikuussa tiliotettani (printti ei ollut yhteistyöhaluinen). Tutkin tilikirjanpitoani ja löysin kyseisen summan. On siis ilmeistä, että minua laskutetaan kahdesti.

Summa ei ole iso, mutta minulla lienee oikeus suivaantua? Visa Electron ei ole luottotili, joita kartan. Se ottaa siis tililtä rahan aina, kun sitä kassakoneelle näyttää. Näin ollen pidän outona, että pankin virkailija edes kehtaa esittää rahan menneen vasta nyt - elokuussa. Valitettavasti en voi todistaa arkistonumerolla, mutta tiedän totuuden ja seuraan tilannetta - seuraan tilannetta...

Rattijuoppoja liikenteessä

Harmin paikka. Hetki sitten kuului kovaa musiikin räminää. Katsoin ikkunasta (viereinen kapakka piti viikko sitten koko yön "elävän musiikin iltaa" pihaovet auki, ja heitä on varoitettu), ja äänen lähde selvisi. Tummanvihreä auto, merkki minulle tuntematon, ovet auki, autostereot täysillä. Kaksi juopunutta miestä tanssahtelemassa nurmikolla.

No, kello ei ollut paljon, vaikka ääni olikin häiritsevä. Tanssissa oli jopa jotakin herttaista. Menin touhuamaan omiani. Sitten tuli aivan yllättävä, hyvin rankka sadekuuro. Musiikki lakkasi. Sanoin miehelle, että nyt taisivat mennä autoon sisälle kuuntelemaan, ja kävin vilkaisemassa.

Pahus. Olivat lähteneet ajamaan. Turha edes yrittää hälyttää poliisia; rekisterinumerosta ei ollut tietoa, en tunnistanut edes merkkiä, mies (joka olisi tunnistanut) ei ollut katsonut ikkunasta.

Kaksi rattijuoppoa liikenteessä. Toivottavasti ei tarvitse lukea huomenna lehdestä.

Tartuntoja

Ruttotohtori 1560-luvulta

Luen edelleenkin Girardin mielenkiintoista kirjaa väkivallasta ja pyhyydestä. Girard esittää ajatuksen, että samoin kuin sairauden katsotaan olevan tarttuvaa, myös väkivaltaa pidetään tarttuvana ja kaikkea siihen liittyvää kartetaan. Girard viittaa kuukautisvereen, joka on saastaista, koska veri liittyy väkivaltaan ja kuukautisissa molempiin yhdistyy seksuaalisuus.

Minun ajatukseni laukkaavat moneen muuhun suuntaan. Ensin tarttuvat taudit. Kun tautien syytä ei vielä tiedetty, niistä syytettiin monia asioita; juutalaisia, syntisiä ihmisiä ja niin edelleen. Ruttoaikoina tohtorit pukeutuivat epätavallsiesti, kuten linnunnokkanaamioihin. On vaikea uskoa, että näin arveltiin torjuttavan tauti. Eivätköhän tohtorit pikemminkin samaistuneet itse ruttoon ja muuttuneet sen kartettaviksi kuviksi? Samoin ihmisten kasvoillaan pitämät kukkakimput pyrkivät pikemminkin eristämään kauheuksilta kuin torjumaan "epäpuhdasta ilmaa" - sekin jo itsessään monimielinen ilmaisu.

Mieleeni tulee myös, että edelleenkin surun vallassa olevia ihmisiä kartetaan, olipa surun syy kuolema, avioero tai vaikka työttömyys. Ihmiset tapaavat väittää, etteivät vain tiedä, mitä sanoa (ja olenpa syyllistynyt tähän itsekin), mutta perimmäisenä ajatuksena taitaa olla, että suru ja epäonni tarttuvat.

Mielen sairaudet ovat samanlaisia. Katsokaa, mitä tapahtuu, kun joku käyttäytyy oudosti julkisella paikalla; ympärille syntyy laajeneva kehä. Ihmiset kavahtavat fyysisesti.

Väkivaltaan palatakseni; pyöveleihin liittyi mitä ihmeellisimpiä uskomuksia. He eivät vain olleet säännöllisesti kosketuksissa väkivaltaan, he olivat väkivallan virallisia jakajia ja siksi samaistuivat siihen. Ja mikä herättää eniten kauhua ja kiinnostusta? Väkivalta, mieluiten yhdistyneenä seksuaalisuuteen. Mikä on suositumpi viihteen laji kuin seksuaalisista sarjamurhaajista kertovat kirjat?

Pyhyys tulee kuvaan mukaan esimerkiksi Intiassa, jossa Kalia ja muita jumalattaria palvotaan sekä hedelmällisyyden että kuoleman, kuten isorokon, jumaluuksina. Vaikuttaa sairaalta (ei sanaleikki), mutta täysin johdonmukaista Girardin teorioiden valossa.

Suhteeni mafiaan

N'drangheta on tänään otsikoissa. Tuli mieleeni, että Etelä-Italiassa matkanneena olen törmännyt myös n'dranghetaan; kerran kiertomatkalla Costanzan kaupungissa oli samana iltana n'drangheta-häät. Barbaarisen upeaa rahojen levittelyä. Hiukan hämmentävä tilaisuus, varsinkin, kun samassa hotellissa oli myös ryhmä hilpeitä, äänekkäitä, shortseihin pukeutuneita amerikkalaisia eläkeläisiä. Tunsin itseni marsilaiseksi näiden kahden ryhmän välissä.

Mafia-capon kanssa vaihdoin aikoinaan Taorminassa tervehdyksiä. istuin äitini kanssa arvokkaasti kahvilan takaosassa; mustissamme, korut kaulassa, minä huomaavaisesti äitiäni palvellen. Turisteja oli terassilla, mutta sisäosa oli sisilialaisten vallassa. Siellä oli pianisti, jolle minäkin lähetin rahaa ja musiikkitoivomuksen. Saliin saapui capo henkivartijoineen ja hänkin toivoi tiettyä kappaletta. Pianistiparka pelkäsi ilmeisesti, että pianistin ampuminen toteutuu. Hän viittasi meihin. Capo nousi seisomaan, kumarsi arvokkaasti meihin päin, me vastasimme kuin leskiherttuattaret, ja sitten minun toivomani kappale soitettiin ensin. Äitini ehdotti, että häipyisimme hyvän sään aikana. Niin teimmekin, ja capo ja henkivartijat kumarsivat meille uudelleen. Upeaa.

Mieheni taas - ollessani hänen kanssaan Sisilian Naxoksessa - solmi läheisen ystävyyssuhteen mafian rahankerääjän kanssa. He kiertelivät taksilla ympäri etsimässä erilaisia tavaroita, kuten filtterittömiä Camel-savukkeita, ja solmivat lämpimät välit.

Sonettien tumma nainen

Mary Fitton

YLE Teemalla on erittäin mielenkiintoinen sarja Shakespearesta. Siinä heitellään huolettomasti vastauksia arvoituksiin, jotka ovat askarruttaneet vuosisatoja. Yksi niistä: Kuka oli sonettien tumma nainen?

Aikaisemmin yleisin ehdokas oli kuningattaren hovinainen Mary Fitton, josta tuli William Herbertin, Pembroken jaarlin rakastajatar. YLE Teeman sarja tarjoaa yllättäen Emilia Lanieria, venetsianjuutalaisesta Bassanon muusikkoperheestä lähtöisin olevaa kaunotarta, josta myös tuli William Herbertin rakastajatar (se mies ehti!) ja joka, toisin kuin Mary Fitton, todella oli tumma.

Outoa, mutta ymmärrettävää, että neljänsadan vuoden takaisen kaunottaren henkilöllisyys on askarruttanut niin monia ja niin kauan. Olisin kyllä valmis hyväksymään Emilian, joka oli paljon jännittävämpi kuin Mary, ja eräänlainen feministi kaupan päälle. Jonkun pitäisi kirjoittaa hänestä oikein hyvä romaani.

Georgette Heyer

Olen jo kauan lukenut ja arvostanut Georgette Heyerin historiallisia hupsutuksia niiden ajantajun ja nokkeluuden vuoksi - mieluiten englannin kielellä; suomennoksista vain "Venetia" ja "Maailmanmies" ovat jostakin kotoisin. Sen sijaan vaikkapa "Cotillion" ja "Faro's Daughter" ovat hykerryttäviä.

En kuitenkaan ole huomannut, että hän kirjoitti myös dekkareita, ilmeisesti 20-luvulle sijoitettua, kunnes törmäsin yhteen vahingossa kirjastossa. Nyt aion ahmia niitä. Jos lasketaan yhteen P.G.Wodehouse ja Agatha Christie ja sitten jaetaan kahtia, saadaan Heyer. "No Wind of Blame" on tämä ensiksi käteeni osunut kirja. Siinä on kaikkea; entinen revyytyttö, nykyisin toisissa naimisissa oleva rikas leski; tytönhupakko, jonka mielestä elämä on sarja näytöksiä, joissa hänellä on pääosa; ja georgialainen prinssi. Kun eräs henkilöistä saattelee Scotland Yardin tarkastajan paikalle, hän kysyy, onko tällä huumorintajua. "Edeltäjänne kärsi murheellisesti sen ominaisuuden täydellisestä puutteesta." Eloisa tarina.

Espoon Medea

Suomea on järkyttänyt espoolainen lapsensa murhannut äiti. Keskustelupalstalla joku kutsui häntä "kylmäveriseksi murhaajaksi".

Sattumalta luen juuri René Girardin kirjaa "Väkivalta ja pyhä". Siinä pohditaan, miten raivo käännetään heikkoon ja käsillä olevaan, jos oikeaa kohdetta ei voi tavoittaa. Esimerkkinä mainitaan Euripideen tragedia "Medea".

Minula välähti: siinä se on. Lehtitietojen mukaan espoolaisäiti oli avioliitossa ollut toistuvan väkivaltainen miestään kohtaan, mutta lasten pahoinpitelystä ei sanottu mitään. Sitten mies otti eron ja muutti Ouluun. Ja nainen surmasi lapsensa.

Onkohan miehellä Oulussa toinen nainen, kuten Medean Jasonilla?

Kirjoista oppii

Kirjoista oppii. Luin juuri Philip Ballin maalarien värejä käsittelevän kirjan "Kirkas maa". Nyt katson tätä Rebrandtin maalaamaa perhekuvaa ja ihailen perheen luontevaa ryhmittymistä. Hellä äiti, leikkisät lapset ja ylpeänä myhäilevä isä on kaikki kuvattu viehättävästi. Samalla totean myös, että Rembrandtin köyhyys johti känet käyttämään halpoja maavärejä, mistä johtuvat ruskean sävyt, ja mietin, onko taulu tummunut ajan mittaan, vai onko Rembrandt tarkoittanut taustan aivan noin mustaksi.

Excuse me, please

YLEn uutisten mukaan britit eivät matkusta mielellään ulkomaille, koska he eivät osaa vieraita kieliä. Tämä on ymmärrettävää maailmankieltä puhuville. Jräkyttävä osa uutisessa on seuraava:

Vain kaksi prosenttia briteistä osaa kysyä vessan sijaintia sillä vieraalla kielellä, jota he ovat opiskelleet koulussa. 40 prosenttia muistaa, miten sana "olut" sanotaan vieraalla kielellä, mutta anteeksi osaa pyytää vain kolme prosenttia vastaajista. (YLE uutiset)

Kun olen matkaillut eri maissa, olen aina ottanut vaivakseni opetella ne kymmenen sanaa. Joukossa on tietenkin "Saanko oluen" ja "Voisinko saada laskun?", mutta tärkeimpinä ovat olleet "Hyvää huomenta - päivää - iltaa -yötä", "Kiitos", "Olkaa hyvä" ja "Anteeksi".

Muistanpa ensimmäisen kerran, kun vierailin Lontoossa. Olin niin terässä, että kun kotimatkalla lentokentän kirjakaupassa virtahevon kokoinen mieshenkilö rymysi hyllyn takaa ja astui kipeästi jalalleni, sanoin automaattisesti: "Excuse me, please".

Hän sanoi: "Ei tartte puhuu kielii, mä osaan kyllä suomee", ja rymysi eteenpäin. Eläköön, kotimaa kutsui.