Iljanne

Onko iljanne-sanan kantasana sama kuin iljettävän tai iljetyksen? Pitäisi ainakin olla. Eilen tassuttelin siihen kauppaan, joka on sunnuntainakin auki. Tassuttelin itse asiassa kahdesti, koska kampelamies ei saanut mietittyä, mitä hän oikeastaan halusi syödä. Ensimmäinen retki oli karmiva. Mustaa jäätä lumikerroksen alla. Heikko ennakkoaavistus, kun jonkun jalanjälkien pohjat olivat liian mustat. Sekään ei joka hetki pelastanut; kerran meikärouva laski jalkapohjaliukua mäkeä alas. Enpäs kaatunut, mutta olin varmaan valkoinen kuin tilliliha ja hampaat nitkahtivat.

Toisella kauppakerralla olikin sitten lumipallokeli ja maa piti kuin Eri-Keeper.

Tänä aamuna kaikki, mikä voi olla jään peitossa, oli, ja kaikki sellainenkin, minkä ei olisi pitänyt olla. Aivan kuivan näköinen suojatie yritti heittää jalat alta, ja autot leikkivät Joulupukin rekeä. Melkoinen ääni, kun auto raapii nastoillaan katua. Oikein näkee, miten kuljettajan rystyset valkenevat. Bussien aikataulut olivat täysin sekaisin.

Lehden mukaan eilen olivat ensiapuosastot täynnä - ambulannsseja menikin ohi pitkin päivää. Tänään on tilanne sama. Tuuli ujeltaa pavekelasien raoissa kuin kauhufilmin taustaääni.

Vähemmän extremeä, kiitos!

Kylmiä väreitä

Jouduin tahattomasti salakuuntelijaksi, kun takanani bussissa istui kaksi ilmeisesti viimeisellä luokalla olevaa tyttöä. Ainakin he pohtivat, kirjoittaako matikka vai ruotsi (molemmat päätyivät ruotsiin, koska matikka on niin vaikeaa).

Toista riipoi syvältä, koska hän joutuu kuukaudeksi harjoitteluun vanhainkotiin.

"Mä en kestä niitä vanhainkoteja. Mua inhottaa ne. Mulle tulee kylmiä väreitä, kun mä astun vanhainkodin ovesta sisään."

Teki mieleni kääntyä ja toivottaa asenteen rauhoittumista, mutta sitten ajattelin, että kyllä se siitä iän mukana. Tarkoitan, että olisi se vaikea paikka, jos joutuisi katsomaan lähiomaisiaan paikkaan, josta saa kylmiä väreitä, saati että itse joutuisi sellaiseen.

Ehkä se harjoittelu auttaa. Tosin olin jonkin aikaa vanhussairaalan aulaemäntänä vapaaehtoisjärjestön hommissa (siis lauluja ja leikkejä - käytännössä tosin juoksin vanhusten asioilla, vesilasi, unohtuneet silmälasit ja sen sellaista). Kaksi kertaa seuranani oli arviolta kaksikymppinen vapaaehtoinen. Hän oli kuin tönkkösuolattu silakka. Ensimmäisellä kerralla ajattelin, että tyttöparka oli ujo. Toisella kerralla tajusin, että hän pelkäsi mielettömästi vanhoja ihmisiä. Sitten häntä ei enää näkynytkään.

Onko se tätä nykykulttuuria vai mitä se on? Puolensa oli suurperheilläkin. Totuttiin kaiken ikäisiin ihmisiin.

Läheltä liippaa

Tampereella keskustellaan nyt vuodesta 1918, koska Malmin Timo, tuttu mies yhdestä työpaikasta, on tehnyt asiasta kirjan. Joidenkin mielestä se on mennyttä historiaa. Voin kertoa, että läheltä liippaa.

Esimerkiksi yllä oleva kuva - punavankeja Keskustorilla. Kuljen luonnollisesti samaisen torin halki useita kertoja viikossa ja olen tehnyt niin koko ikäni. Isotätini seisoi noissa rivistöissä nuorena tyttönä. Hän oli vienyt isälleen leipää keskitysleiriin Kalevankankaalle ja jäänyt kiinni. Hänet olisi viety Lahteen ja todennäköisesti raiskattu ja ammuttu, mutta yksi vartija sääli sievää, pitkäpalmikkoista tyttöä, vinkkasi hänelle ja sanoi: "Mee likka kotiis". Isotätini pelastui. Iso-isoisäni pelastui Lahteen lähettämiseltä, koska hänen työnantajansa kävi henkilökohtaisesti vaatimassa parasta puuseppäänsä takaisin. Vankileirin komentaja piilotti paperit ja väitti, että sellaista miestä ei ole, mutta iso-isoäitini oli käynyt henkilökohtaisesti puhuttelemassa pomoa ja tämä tiesi, että Herman Lamminen on leirissä. Komentajan piti luovuttaa mies. Iso-isoisäni joutui kiinni, koska hän oli ollut Vilppulassa taistelemassa - "Pitää olla työläisten puolella" - ja hänen kotiin tultuaan naapurin muija oli rynnännyt ilmiantamaan hänet Tampereen vallanneille valkoisille. "Suuri punapäällikkö on tullut kotiin." Ei pappa-Hermanni mikään punapäällikkö ollut, vain tavallinen rivimies.

Kun sisareni meni naimisiin, sulhasen puolelta oli kutsuttu häihin myös heidän ikivanha naapurinsa. Isoäitini jäykistyi ja halusi kotiin. Kyseinen nainen oli juuri se ilmiantaja. Niin pieni kaupunki Tampere on.

Itse asiassa vieläkin pienempi. Isoäitini piirongin päällä oli koko lapsuuteni ajan muistoesineenä tykinammuksen hylsy. Kyseinen ammus oli ammuttu nykyisen Metso-kirjaston kohdalta pitkin Puutarhakatua. Ensimmäisessä työpaikassani oli jäämässä eläkkeelle hyvin mukava mies, joka kertoi olleensa kyseisen tykin apupoikana. Kysyin, mitä he oikein ampuivat, a hän sanoi: "Ei me mitään erikoista, oli vain käsky pitää katu tyhjänä, niin että ammuttiin sitä pitkin kranaatteja." Kuljen varsin usein myös sanottua katua; suunnilleen tykin paikalle on pantu Tampereen vesisuihkussa pyörivä graniittipallo.

Niin että pitäkää vaan se Mannerheimi siä metässä älkääkä tulko tunkeen sitä teurastajaa Tampereen keskustaan verikauhansa kanssa. Meinaan niin.

Kirjoja eri ikäkausina

Kommentoin Johannes Knektmanin blogiin , että pidän eniten maailmasta, jossa nurkat ovat hiukan huterat. Sitten aloin miettiä, mitä tuli sanotuksi.

Totesin, että juuri näin on. Kun olin murrosiässä, luin hillittömästi Dostojevskiä. Toisin kuin yleensä en muista kirjoista yhtään mitään enkä ole lukenut kirjailijaa sen jälkeen. Samaan aikaan söin tolkuttomasti lakritsia. Minussa huomattiin matala verenpaine, jota jopa hoidettiin lääkkeillä. Kun iän mukana verenpaineeni normalisoitui, myös laktritsanhimoni meni ohi. Kuvittelen, että minulla oli jokin henkinen puute, jonka Dostojevski korjasi, mutta jota en enää pysty hahmottamaan.

Aikoinaan pidin nimenomaan kirjoista, joossa oli selkeä ja mieluiten onnellinen loppu. Loukkaannuin, kun Karen Blixen kirjoitti, että keskiluokka haluaa onnellisia loppuja. Aito ylhäisö ja käyhälistö ymmärtävät onnettomia loppuja. Sikäli kuin ymmärrän, olen niin työväenluokkainen kuin he tulevat - taustalla pelkkiä työläisiä ja torppareita. Sitten opin, että Karenilla oli omat syynsä ja juttu on ikäkysymys. Nuorempana halusin varmuutta elämään.

Nyt olen lopulta alkanut ymmärtää sitaattia, jota niin kepeästi kylvin ympäriinsä. Eli Tuutikin "Kaikki on epävarmaa. Se juuri tekee minut levolliseksi." Vihdoinkin ymmärrän lauseen ja pystyn seisomaan sen takana. Maailma on epävarma juttu. Kun sen hyväksyy, olo on levollisempi.

Viimeksi lukemistani kirjoista epävarmaa maailmaa ovat kuvanneet Karen Joy Fowlerin "Sarah Canaryn salaisuus" ja Lars Sundin "Onnellinen pieni saari". Nyt, kun olen valppaana, sen toisen, muukalaisen ja "ei ihan täältä kotoisin" olevan tarinaa kuvaa myös Jaan Krossin "Keisarin hullu" - sen ohella, että se kertoo Stalinin ajan Neuvostoliitosta.

Jos todella on valppaana, onko kukaan meistä "ihan täältä"? Ainakaan ihan loppuun asti?

Tarpeellista oppia

Pagistaan haastoi minut seuraavaan:

Ideoi 5-10 kurssia, joille haluaisit osallistua, ja haasta viisi muuta jatkamaan meemiä. Koska kurssille on kuulemma kivempaa osallistua kavereiden kanssa, ota omalle kurssilistallesi mukaan yksi haastajasi kursseista, jolle haluaisit myös osallistua.

No, seuraaville kursseille olisi tarvis, joillekin jopa pakko, päästä:

1. Kodin elektroniikan käyttöohjeet

- lukeminen, käytännön sovellutukset
- erityisesti huomiota kohtiin, joissa tuntuu puuttuvan jotakin (yleensä myös puuttuu - jokin niin simppeli asia, että käyttöoppaan tekijän mielestä jokaisen olisi tajuttva se jo kehdossa)
- kodin käyttöelektroniikkaan kuuluu paitsi tietokone ja kännykkä, myös video, digiboksi, pesukone ja kahvinkeitin

2. Miten keskustellaan teknisen tuen kanssa

- edellisen jatkokurssi
- erityistä huomiota siihen suomen kielestä poikkeavaan kieleen, jota tekninen tuki käyttää, ja sanontoihin, joilla saa langan toisessa päässä olevan nuoren miehen uskomaan, että toisessakin päässä on ihmisolento

3. Arkipäivän magia, mihin se perustuu ja toimiiko se

- kurssin sisältö käsittäisi sellaisia uskomuksia, kuin miksi kananmunat keitetään kiehuvassa vedessä, auttaako suola munien ja perunoiden keitinvedessä; onko mustaan silmään todella apua raa'asta pihvistä; parantaako puhaltaminen pipin; onko C-vitamiinista apua flunssaan ja tulevatko matot puhtaammiksi tamppaamalla
- myös auttaako ryppyvoide ryppyihin, onko shampoo parempaa hiuksille, jos siinä on merilevää ja muita kaupan uskomuksia

4. Kieliopas nuorisokieleen

- äksän oikea käyttö tekstiviesteissä
- miten sanat lyhennetään
- pilkkujen käyttö nykyaikana

5. Jatkokurssi edelliseen; hymiöt ja niiden käyttö

6. Koska olisi syytä osallistua yhteisillekin kursseille, tarjoudun kurssin vetäjäksi Pagisin kurssille "Kasaajasta mapittajaksi", lisäyksenä aakkostajan oikeaoppinen käyttö.

- mitä hemmetin muuta minä tein koko työurani ellen kasaamista, mapitusta, lajittelua, rei'itystä, mapitusta ja mappien siirtoa varastoon, oli työnimike mikä tahansa? Tarjolla myös historiallisia ohjelmanumeroita, kuten paras tapa mapittaa laskukoneen nauhoja.

Thor ja Odin kirkonmäellä

Minulla oli hämmentävä kohtaaminen tänään päivällä kirkonmäellä. Lähdin kauppaan päivällä (tupakkaa puuttui mieheltä). Maisema oli ensinnäkin vieras ja outo. Vaikka kuinka tulisi lunta, vuosien mittaan tietää vaistonvaraisesti, missä ovat jalkakäytävät, missä ajotiet; mihin ihmiset tallaavat polun tai ainakin yhdet jäljet (aina on yhdet jäljet), missä hanki jää rikkomatta. Nyt isot aurat olivat olleet töissä yöllä ja hienosti piittaamatta paikallisesta maantieteestä ne olivat jyränneet tiet eri paikkoihn, kasanneet korkeita jääpalavalleja polkujen poikki ja ylipäänsä muuttaneet maiseman tunnistamattomaksi.

Asiaa pahensi aurinko, joka häikäisi tuoreesta lumesta, ja puuskainen, todella voimakas tuuli, joka puhalsi jyrkän kirkonmäen harjalta vastaani.

Ja tuulen mukana puhaltui kaksi miestä. He kiitivät hurmioituneen näköisinä liukkaalla pinnalla, jossa enkelitkin olisivat kävelleet ankanaskelin. Molemmilla oli sotkuinen, harmahtava tukka, vaikka he eivät näyttäneet vanhoilta. Etumainen heilutti yhtä kainalosauvaa kuin miekkaa ja huuteli minulle: "Miksi kansa menee kirkkoon? Vai menevätkö he kirkkoon?" Samassa hän pyyhälsi ohitseni.

Toinen tuli peräsä käsivarret levitettyinä sivuilleen ja kiihkeä ilme silmissä. Yritin muotoilla vastausta ensimmäiselle (ei ollut kirkonmenojen aika), ja toinen mies kääntyi kohdallani, piti katseensa minussa ja lopulta juoksi mäkeä alas takaperin - yhä hurmaantuneen keskittynein ilmein ja lujaa.

Olivatko he kaksi "alan miestä", joilla oli liikaa virtaa vanttuissa? Vai kohtasinko jotakin outoa, joka tuli suoraan auringon silmästä? Oliko ensimmäisellä kainalosauva vai Gungnir-keihäs? Katsoin vaistomaisesti taivaalle, mutta Hugin ja Munin -korppeja ei näkynyt - ei edes variksiksi naamioituneina.

Pitää pidättyä lukemasta Neil Gaimania.