Onnellinen lapsuus - nostalgiaa
Tänään sain jostakin syystä muistojen ryöpsähdyksen ja huomasin, että minulla oli vuosien ajan onnellinen lapsuus. Kesät vietin maalla ja talvet kaupungissa. Osaan vieläkin lypsää (vaikka nykylehmät tuskin siitä pitäisivät), haravoida heinänteossa, soutaa verkkoa, syöttää puimakonetta hangolla (raskain fyysinen työ, johon koskaan olen joutunut, koska kone ei pidä huiluutaukoja), sytyttää tulen mille arinalle tahansa, soutaa venettä, sukia hevosen ja ajaa sillä (en kovin hyvin - suomenhevoset tiesivät tasan tarkkaan, kummassa päässä ohjaksia järki asusti) ja tietenkin marjastaa, vaikka sieniä en ikinä oppinut tuntemaan. Äitini oli se sienestäjä.
Olimme me maalla myös talvella. Olisipa ollut digikamera silloin. Muistan äitini piisamiturkissa lanaamassa lehimen lantaa lantakouruun navetassa ja isäni hiihtämässä polviin ulottuvassa palttoossa Humphrey Bogart -hattu kallellaan. Pääasiassa olimme silti maalla kesäisin, nukuimme aitoissa ja mummonmökeissä rukiinoljilla täytetyillä patjoilla - opimme tuntemaan nonta pienviljelijää ja isä teki aina eri sopimuksia.
Sisäjärven tuoksu on unohtumaton elämys, samoin se kokemus, kun makaa puulaiturilla ja katselee, miten pienet ahvenet pujahtevat laiturin varjossa. Kuivan tien pöly paljaiden varpaiden välissä. Metsämansikat, joita pujoteltiin heinänkorsiin, ja jäljessä oli väistämättä jonkin talon suomenpystykorva, joka halusi osansa marjoista.
Mikään ei tuoksu siltä kuin rannassa oleva maalaissauna; järveltä ja kaislikolta, puusavulta, puhtaalta puulta ja vasta tehdyltä koivuvihdalta. Järvellä huutaa kaijakka kuin pulaan joutunut ihminen, ja sitten kala pulahtaa ja jättää laajenevat renkaat veteen. Saunan takana on raparperipöheikkö siinä, mistä valumavedet tulevat ulos, ja sininen sudenkorentoopysähtyy hetkeksi paikoileen ja sujahtaa tiehensä.
Särkien onkiminen auringon lämmittämällä laiturilla, koukussa syöttinä pala taikinaa madon sijasta, ja väistämättä takana joku kissa odottamassa saalista. Aidon suomalaisen sisäjärviveneen, puisen, soutaminen; vene ui kuin silkkiuikku eikä sitä saa nurin millään. Uskomaton vapauden tunne, kun lähtee yksin järvelle (Sanoin kerran arvokkaasti huolestuneelle äidilleni: "Minä olen sentään jo 11-vuotias") ja se kokemus taidonnäytteestä, kun vetää juuri oikealla voimalla airoista ja sitten ottaa airot sisään, ja vene kahisee kaislikkoon tai ruovikkoon ja pysähtyy juuri nokka rantaan. Ei tarvitse kuin hypätä nilkkoihin ulottuvaan veteen ja vetäistä vene maihin.
Ruoka kalastettiin itse, koko kesä elettiin kalalla, talkkunalla ja taloista ostetuilla perunoilla ja piimällä. Sähköä ei ollut; kuka sellaista kaipasi?
Ja sitten syksy; märkä asfaltti imee kaiken valon ja keltaiset lehmuksen lehdet liimautuvat siihen, viereisestä kirjakaupasta tuodaan uudet koulukirjat, joissa on oma hajunsa, ja äiti paperoi niitä joko kulta-punaisella tai sini-hopeaisella paperilla ja liimaa nurkat paperiliimalla.
Ah, eikö tämä ole onnea?
Olimme me maalla myös talvella. Olisipa ollut digikamera silloin. Muistan äitini piisamiturkissa lanaamassa lehimen lantaa lantakouruun navetassa ja isäni hiihtämässä polviin ulottuvassa palttoossa Humphrey Bogart -hattu kallellaan. Pääasiassa olimme silti maalla kesäisin, nukuimme aitoissa ja mummonmökeissä rukiinoljilla täytetyillä patjoilla - opimme tuntemaan nonta pienviljelijää ja isä teki aina eri sopimuksia.
Sisäjärven tuoksu on unohtumaton elämys, samoin se kokemus, kun makaa puulaiturilla ja katselee, miten pienet ahvenet pujahtevat laiturin varjossa. Kuivan tien pöly paljaiden varpaiden välissä. Metsämansikat, joita pujoteltiin heinänkorsiin, ja jäljessä oli väistämättä jonkin talon suomenpystykorva, joka halusi osansa marjoista.
Mikään ei tuoksu siltä kuin rannassa oleva maalaissauna; järveltä ja kaislikolta, puusavulta, puhtaalta puulta ja vasta tehdyltä koivuvihdalta. Järvellä huutaa kaijakka kuin pulaan joutunut ihminen, ja sitten kala pulahtaa ja jättää laajenevat renkaat veteen. Saunan takana on raparperipöheikkö siinä, mistä valumavedet tulevat ulos, ja sininen sudenkorentoopysähtyy hetkeksi paikoileen ja sujahtaa tiehensä.
Särkien onkiminen auringon lämmittämällä laiturilla, koukussa syöttinä pala taikinaa madon sijasta, ja väistämättä takana joku kissa odottamassa saalista. Aidon suomalaisen sisäjärviveneen, puisen, soutaminen; vene ui kuin silkkiuikku eikä sitä saa nurin millään. Uskomaton vapauden tunne, kun lähtee yksin järvelle (Sanoin kerran arvokkaasti huolestuneelle äidilleni: "Minä olen sentään jo 11-vuotias") ja se kokemus taidonnäytteestä, kun vetää juuri oikealla voimalla airoista ja sitten ottaa airot sisään, ja vene kahisee kaislikkoon tai ruovikkoon ja pysähtyy juuri nokka rantaan. Ei tarvitse kuin hypätä nilkkoihin ulottuvaan veteen ja vetäistä vene maihin.
Ruoka kalastettiin itse, koko kesä elettiin kalalla, talkkunalla ja taloista ostetuilla perunoilla ja piimällä. Sähköä ei ollut; kuka sellaista kaipasi?
Ja sitten syksy; märkä asfaltti imee kaiken valon ja keltaiset lehmuksen lehdet liimautuvat siihen, viereisestä kirjakaupasta tuodaan uudet koulukirjat, joissa on oma hajunsa, ja äiti paperoi niitä joko kulta-punaisella tai sini-hopeaisella paperilla ja liimaa nurkat paperiliimalla.
Ah, eikö tämä ole onnea?
0 Comments:
Lähetä kommentti
<< Home