Im Weissen Rössl

Meidän pikku perheen televisionkatselu on huomattavasti heikennyt, kun taloyhtiön hallitus sadistisesti päätti vaihtaa kaapelin lautasantenniin. Menetimme maksukanavamme, joihin kuuluivat molempien lempiohjelmat, ja saimme tilalle monenlaista himphamppua, jota kumpikaan ei katsele. Kampelamieheni katsoo päivittäin televisiota aikajakson "Tohtoreista" "Sydämen asialla" -sarjaan ja siirtyy sitten taas kampelamaiseen tilaan. Ellen löydä jotakin erikoista, panen television kiinni kuuden uutisten jälkeen ja vietän iltaa lukemalla ja Internetissä. Yhdeksän jälkeen tulisi yhtä ja toista, mutta ikävystyn yksin, ja sitäpaitsi herään varsin aikaisin aamulla, joten ei tule valvottua.

Eilen tulin kuitenkin surffanneeksi ja törmäsin ZDF Theater -kanavalla "Im Weissen Rössl" -näytelmän eistykseen vuodelta 1952. Kävin miehen kanssa seuraavan keskustelun:

- Häiritseekö, jos kuuntelen musiikkia? TV:stä tulee "Im Weissen Rössl".
- Mikä?
- "Valkoinen hevonen", se musiikkinäytelmä.
- Mikä se on?
- No se siitä itävaltalaisesta majatalosta.
- En minä tiedä siitä mitään. Ei se minua häiritse.

Joten katselin sen. Tämä nimenomainen versio oli pettymys sikäli, että se oli tehty kansankomediana; puolet musiikista oli rapsaistu pois. Toisaalta esitys oli sellainen risteytymä dirndl-tyyliä, maanläheisyyttä ja amerikkalaisia elokuvia 1940-luvulta, että katselin sitä ihan kansantieteellisistä syistä.

Amerikkalaiset elokuvat olivat ilmeisesti suosiossa sodanjälkeisessä Keski-Euroopassa (en voinut hetkeäkään unohtaa, että tämä versio oli filmattu seitsemän vuotta sodan jälkeen). Kykenin jopa tunnistamaan esikuvat: Katherine Hepburn, Gene Kelly, Bob Hope ja Esther Williams. Esther tosin ei olisi pukenut uimapuvun kanssa kymmenen sentin korkokenkiä.

Maanläheisyys: suurta huvia saatiin kärpäsistä ja kärpäspapereista. Lehmät oliat kovasti esillä. Ihailin sitä vasikkaa, jota lemmenpari kaulaili ja joka vain katseli eteensä lehmämäisen kärsivällisesti. Pitkässä kohtauksessa näyttelijät esittivät niin räkäkännisiä kuin koskaan olen elokuvassa nähnyt. Itse asiassa kyseinen kohtaus herätti minussa puistatusta - ajattelin Hitlerin ajan mieskulttuuria. Jostakin syystä myös keisarin ilmestyessä majataloon veisattiin hartaasti ja pitkään "Deutschland, Deutschland über alles". Ei kai se ollut Itävalta-Unkarin kansallishymni?

Kun katselen 40- ja 50-luvun amerikkalaisia elokuvia, en koskaan yhdistä niitä sotaan, en, vaikka näyttelijät esiintyisivät laulavina merisotilainen (Gene Kelly) tai sodan jalkoihin jääneinen (Humphrey Bogart ja Lauren Bacall). Sen sijaan tässä filmissä puin koko ajan miespuoliset näyttelijät univormuihin. Se johtuu ilmeisesti siitä, että Yhdysvallat on suuri maa; näyttelijöiden ei ole tarvinnut olla missään tekemisissä sodan kanssa. Sen sijaan Itävallassa he eivät voineet sitä välttää.

Kaiken kaikkiaan erikoinen kokemus. Olisin silti halunnut kuulla "Mein Liebeslied muss ein Waltzer sein" ja "Die gantze Welt ist himmelblau".