Utuista ajattelua

Kuluneen viikon aikana olen kahdesti nähnyt ihmisen, joka on ollut niin sanotusti "omissa maailmoissaan".

Ensimmäinen kuului "alan naisiin". Hän liikuskeli aikoinaan yhdessä alan miehen kanssa, ja ristin heidät hengessäni Lapin noidiksi, koska ensimmäisen kerran heidät nähdessäni oli talvi ja puuttui ainostaan musta, kvierä piippu kummankin suusta, jotta he olisivat kelvanneet Topeliuksen kuvitukseksi. Siten tuli se Tampereen tuberkuloosivaroitus. Suurin osa alan väestä katosi ja vain pari kolme on ilmestynyt hissukseen takaisin, hyvin yksinäisen ja hämmentyneen oloisina.

Lapin noitanainen on yksi heistä. Mainitsemallani kerralla - viime viikon lopulla - hän oli hiukan kesäisemmällä tuulella. Odotin bussia Tampereen Stockmannia vastapäätä. Mainittu nainen istui pysäkin penkillä päässään kirjava lippalakki - lippa terhakkaasti vinossa - ja tunki jäätelöä naamaansa kaksin käsin. Muutenkaan sitä ei voi kuvata. Jäätelö näytti olleen tuutti ennen kuin se oli sulanut möhjöksi. Lapin noita oli jäätelössä leuan kärjestä kulmakarvoihin asti ja molemmat kädet myös. Toisella penkillä istui tukeva, hyvin laitettu nainen, joka kiukutteli kovaäänisesti kännykkään venäjäksi.

Katselin saapuvia busseja kohti, kun sain melkein sydämenpysähdyksen. Henkilöauton kuljettaja nojasi autonsa äänitorveen. Ääni vielä kaikui talojen välisesä kuilussa. Venäläiseltä oli pudota kännykkä.

Lapin noita oli lähtenyt vaeltamaan suoraan kadun poikki. Ilmeisesti henkilöauton kuljettajakin melkein sai sydämenpysähdyksen. Kaksi bussia ja toinen henkilöauto onnistuivat vetämään liinat kiinni. Lapin noita laahusti täysin tietämättömänä äänistä ja autoista kadun yli ja katosi Stockmannille (ehkä ilmaiseen vessaan?).

Silloin tällöin olen hyvin lähellä nähdä, miten ihminen liisteröidään kadun pintaan, mutta tämä oli lähin pitkään aikaan. Bussi, johon nousin, taisi järkyttyä myös; kuljettaja hermostutti minua lisää vetämällä päin kaikkia punaisia valoja matkan varrella.

Eilen illalla ihailin parvekkeelta auringonlaskua. Pihassamme hortoili nuori mies polkupyörällä. Nurmikolla. Minun on selitettävä, että talomme nurmikko on kolmelta suunnalta orapihlaja-aidan reunustama. Talon seinän vierellä kulkee asfalttikaista, jota yleisesti käytetään läpikulkutienä (yleistä pihoille näillä seuduin), mutta nurmikolle ei ole mahdollista eksyä.

Katselin nuorta miestä, joka liikkui kuin hidastettu filmi tai kuin syvällä veden alla - lähinnä potkimalla itseään jaloin pyörän kahta puolta. Asukas hän ei ollut. Meillä on kukkaistutus, yllättävän monipuolinen. Nuorukainen pysähtyi tutkimaan läheltä ja hitaasti paria kukkaa, jotka juuri tähän aikaan kukkivat. Kun hän alkoi poimia niitä - hidastetusti - kiljaisin vastalauseen.

Hänkään, kuten Lapin noitakaan, ei reagoinut näkyvästi, mutta hitaasti, hitaasti hän nousi pyörältään, nosti sen pensasaidan yli, kiipesi perässä ja vaelsi tiehensä. Seuraavana päivänä huoamsin, että kukat olivat kadonneet hänen mukanaan.

Kumpikin mainittu tapaus kummastutti minua pääasiassa siksi, että noita ja pyöräilijä eivät reagoineet normaalisti äkilliseen ääneen. Vaikka ihminen ei piittaisi, hänen luulisi säpsähtävän, katsovan ympärilleen tai muuten reagoivan. Ainakin nuorukainen silti noudatti vaatimustani viedä pyörä pois nurmikolta, joten oletettavasti hän kuuli. Lapin noidan taas olisi luullut näkevän kaksi bussia, yksi kummalakin puolellaan; ne eivät ole pieniä esineitä ja hän käveli etupuskureisa kiinni.

Miten voi elää niin utuisesti? Olipa sitten juovuksissa tai pölyssä?