Jalkalampun nousu ja häviö

Jalkalamput ovat talouden riesa, mutta miten ilman niitä voi elää? Minun jalkalamppujeni historia ons euraava: kun olin hyvin nuori ja töissä Wm Sandbergilla, ostin henkilökunta-alennuksella ruman, mutta toimivan jalkalampun. Se seurasi minua, kunnes sen langoitus petti. Siinä vaiheessa nokkela äitini oli muuttanut samaan talouteen. Kävimme vierailulla saman talon naisen kanssa. Tämä valitti rahapulaansa. Äitini kiinnitti huomionsa hänen jalkalamppuunsa ja kysyi: "Paljollako myyt?" Nainen vähän änkytti. Äitini kaivoi käsilaukustaan satasen (siis markkoja), heilutti voitonriemusesti nenän edessä ja kysyi: "Käykö?"

Kiipesimme yläkertaan lamppu kainalossa.

Sama lamppu palveli minua avioliitossa, kunnes kampelamieheni ilmoitti haluavansa myös lukea olohuoneessa. Tarvittiin toinen lamppu. Olimme viemässä jotakin vinttiin, ja mieheni tapasi kierrellä katsomassa, mitä muut säilyttivät (tässä taloyhtiössä kanaverkkoa, joihin näkee joka puolelta). Yhdessä komerossa oli kaunis kolmen lasipallon jalkalamppu. Mieheni sanoi miettivästi: "Eivät näy tarvitsevan tuota. Myisivätköhän?"

Katsoin asunnon, kirjoitin kirjeen ja vain postiluukkuun. Vähän myöhemmin ovikello soi. Oven takana oli iso, nuori mies ja jalkalamppu. Hän sanoi: "Siitä vain, jos kelpaa." Ja häipyi.

Teimme asiaan kuuluvan kalustuksen. Pidin kovasti uudesta lampusta; se oli kaunis ja valaisi hyvin. Sittemmin löytyi vikojakin. Siihen oli tavattoman vaikea vaihtaa lamppu, koska kuvut olivat niin pienisuiset ja jouset jäykät. Minulla oli jonkin aikaa samantyyppinen lamppu, ja keran yksi kupu räjähti, joten pelkäsin tätä. Alkukesästä siinä lakkasi toimimasta ensin yksi kupu ja sitten toinen. Lampuissa ei ollut vikaa, ilmeisesti langoitus petti. Tänä aamuna se viimeinenkin lamppu rätsähti ja sammui.

Olin jo miettinyt vähän aikaa tietäen, että ongelma syntyy. Mies ei kertaakaan lukenut olohuoneessa eikä enää missään muuallakaan. Ilmoitin hänelle, että nyt tämä lähti, keräsin lampun eteiseen ja - ilmeisesti liiankin hengästyttävällä vauhdilla - hinasin sen vinttiin. Se painoi enemmän kuin on kohtuullista ja oli vaikea käsitellä, koska jokainen kupu oli eri varressa ja ne olivat erillään. Miespolo hoki minulle: "Varo niitä lamppuja! Älä riko mitään! Älä kolhi niitä mihinkään" Älä..."

Olin valmiiksi ärtynyt ja ilmoitin vain: "Ellet ole osa ratkaisua, olet osa ongelmaa!" (Pitää lakata siteeraamasta Dr. Philiä)

Lamppu oli todella tuskallinen hinattava, meillä ei hissi kulje ylös asti. Sain sen vinttiin, siirsin vanhan jalkalampun paikoileen ja jutun täydennykseksi vaihdoin toimivan pöytälampun tietokoneen viereen ja tuikkukynttilän olohuoneen pöydälle. Kaikki ennen aamu-seitsemän uutisia.

Miespolo vajosi sänkyyn potemaan puristusta sydämessään. Taisin olla liian tarmokas. Olen pahoillani, mutta jonkun pitää tehdä jotakin.

Im Weissen Rössl

Meidän pikku perheen televisionkatselu on huomattavasti heikennyt, kun taloyhtiön hallitus sadistisesti päätti vaihtaa kaapelin lautasantenniin. Menetimme maksukanavamme, joihin kuuluivat molempien lempiohjelmat, ja saimme tilalle monenlaista himphamppua, jota kumpikaan ei katsele. Kampelamieheni katsoo päivittäin televisiota aikajakson "Tohtoreista" "Sydämen asialla" -sarjaan ja siirtyy sitten taas kampelamaiseen tilaan. Ellen löydä jotakin erikoista, panen television kiinni kuuden uutisten jälkeen ja vietän iltaa lukemalla ja Internetissä. Yhdeksän jälkeen tulisi yhtä ja toista, mutta ikävystyn yksin, ja sitäpaitsi herään varsin aikaisin aamulla, joten ei tule valvottua.

Eilen tulin kuitenkin surffanneeksi ja törmäsin ZDF Theater -kanavalla "Im Weissen Rössl" -näytelmän eistykseen vuodelta 1952. Kävin miehen kanssa seuraavan keskustelun:

- Häiritseekö, jos kuuntelen musiikkia? TV:stä tulee "Im Weissen Rössl".
- Mikä?
- "Valkoinen hevonen", se musiikkinäytelmä.
- Mikä se on?
- No se siitä itävaltalaisesta majatalosta.
- En minä tiedä siitä mitään. Ei se minua häiritse.

Joten katselin sen. Tämä nimenomainen versio oli pettymys sikäli, että se oli tehty kansankomediana; puolet musiikista oli rapsaistu pois. Toisaalta esitys oli sellainen risteytymä dirndl-tyyliä, maanläheisyyttä ja amerikkalaisia elokuvia 1940-luvulta, että katselin sitä ihan kansantieteellisistä syistä.

Amerikkalaiset elokuvat olivat ilmeisesti suosiossa sodanjälkeisessä Keski-Euroopassa (en voinut hetkeäkään unohtaa, että tämä versio oli filmattu seitsemän vuotta sodan jälkeen). Kykenin jopa tunnistamaan esikuvat: Katherine Hepburn, Gene Kelly, Bob Hope ja Esther Williams. Esther tosin ei olisi pukenut uimapuvun kanssa kymmenen sentin korkokenkiä.

Maanläheisyys: suurta huvia saatiin kärpäsistä ja kärpäspapereista. Lehmät oliat kovasti esillä. Ihailin sitä vasikkaa, jota lemmenpari kaulaili ja joka vain katseli eteensä lehmämäisen kärsivällisesti. Pitkässä kohtauksessa näyttelijät esittivät niin räkäkännisiä kuin koskaan olen elokuvassa nähnyt. Itse asiassa kyseinen kohtaus herätti minussa puistatusta - ajattelin Hitlerin ajan mieskulttuuria. Jostakin syystä myös keisarin ilmestyessä majataloon veisattiin hartaasti ja pitkään "Deutschland, Deutschland über alles". Ei kai se ollut Itävalta-Unkarin kansallishymni?

Kun katselen 40- ja 50-luvun amerikkalaisia elokuvia, en koskaan yhdistä niitä sotaan, en, vaikka näyttelijät esiintyisivät laulavina merisotilainen (Gene Kelly) tai sodan jalkoihin jääneinen (Humphrey Bogart ja Lauren Bacall). Sen sijaan tässä filmissä puin koko ajan miespuoliset näyttelijät univormuihin. Se johtuu ilmeisesti siitä, että Yhdysvallat on suuri maa; näyttelijöiden ei ole tarvinnut olla missään tekemisissä sodan kanssa. Sen sijaan Itävallassa he eivät voineet sitä välttää.

Kaiken kaikkiaan erikoinen kokemus. Olisin silti halunnut kuulla "Mein Liebeslied muss ein Waltzer sein" ja "Die gantze Welt ist himmelblau".

Durga Puja

Voi voi, vakavaa huumorintajun puutetta osoittaa J.K.Rowlings. Durga Puja -juhlaan on rakennettu kevytrakenteinen kopio Tylypahkasta. Rowling on haastanut juhlan järjestäjät oikeuteen ja vaatii suuria summia. Intialaiset ovat hämmentyneitä. He ovat aikaisemmin käyttäneet rekvisiittana Titanicia, eikä kukaan ole kulmakarvaansa nostanut.

Minusta intialaiset saisivat juhlia miten haluavat. Ei se kuitenkaan vaikuta kirjojen myyntiin kuin kohottavasti. Hulluja nuo britit.

Onnellinen lapsuus - nostalgiaa

Tänään sain jostakin syystä muistojen ryöpsähdyksen ja huomasin, että minulla oli vuosien ajan onnellinen lapsuus. Kesät vietin maalla ja talvet kaupungissa. Osaan vieläkin lypsää (vaikka nykylehmät tuskin siitä pitäisivät), haravoida heinänteossa, soutaa verkkoa, syöttää puimakonetta hangolla (raskain fyysinen työ, johon koskaan olen joutunut, koska kone ei pidä huiluutaukoja), sytyttää tulen mille arinalle tahansa, soutaa venettä, sukia hevosen ja ajaa sillä (en kovin hyvin - suomenhevoset tiesivät tasan tarkkaan, kummassa päässä ohjaksia järki asusti) ja tietenkin marjastaa, vaikka sieniä en ikinä oppinut tuntemaan. Äitini oli se sienestäjä.

Olimme me maalla myös talvella. Olisipa ollut digikamera silloin. Muistan äitini piisamiturkissa lanaamassa lehimen lantaa lantakouruun navetassa ja isäni hiihtämässä polviin ulottuvassa palttoossa Humphrey Bogart -hattu kallellaan. Pääasiassa olimme silti maalla kesäisin, nukuimme aitoissa ja mummonmökeissä rukiinoljilla täytetyillä patjoilla - opimme tuntemaan nonta pienviljelijää ja isä teki aina eri sopimuksia.

Sisäjärven tuoksu on unohtumaton elämys, samoin se kokemus, kun makaa puulaiturilla ja katselee, miten pienet ahvenet pujahtevat laiturin varjossa. Kuivan tien pöly paljaiden varpaiden välissä. Metsämansikat, joita pujoteltiin heinänkorsiin, ja jäljessä oli väistämättä jonkin talon suomenpystykorva, joka halusi osansa marjoista.

Mikään ei tuoksu siltä kuin rannassa oleva maalaissauna; järveltä ja kaislikolta, puusavulta, puhtaalta puulta ja vasta tehdyltä koivuvihdalta. Järvellä huutaa kaijakka kuin pulaan joutunut ihminen, ja sitten kala pulahtaa ja jättää laajenevat renkaat veteen. Saunan takana on raparperipöheikkö siinä, mistä valumavedet tulevat ulos, ja sininen sudenkorentoopysähtyy hetkeksi paikoileen ja sujahtaa tiehensä.

Särkien onkiminen auringon lämmittämällä laiturilla, koukussa syöttinä pala taikinaa madon sijasta, ja väistämättä takana joku kissa odottamassa saalista. Aidon suomalaisen sisäjärviveneen, puisen, soutaminen; vene ui kuin silkkiuikku eikä sitä saa nurin millään. Uskomaton vapauden tunne, kun lähtee yksin järvelle (Sanoin kerran arvokkaasti huolestuneelle äidilleni: "Minä olen sentään jo 11-vuotias") ja se kokemus taidonnäytteestä, kun vetää juuri oikealla voimalla airoista ja sitten ottaa airot sisään, ja vene kahisee kaislikkoon tai ruovikkoon ja pysähtyy juuri nokka rantaan. Ei tarvitse kuin hypätä nilkkoihin ulottuvaan veteen ja vetäistä vene maihin.

Ruoka kalastettiin itse, koko kesä elettiin kalalla, talkkunalla ja taloista ostetuilla perunoilla ja piimällä. Sähköä ei ollut; kuka sellaista kaipasi?

Ja sitten syksy; märkä asfaltti imee kaiken valon ja keltaiset lehmuksen lehdet liimautuvat siihen, viereisestä kirjakaupasta tuodaan uudet koulukirjat, joissa on oma hajunsa, ja äiti paperoi niitä joko kulta-punaisella tai sini-hopeaisella paperilla ja liimaa nurkat paperiliimalla.

Ah, eikö tämä ole onnea?