Ritarit valkoisen hevosen selässä

Juttelin mieheni kanssa, jonka nuoruuteen kuuluu jakso samssa työpaikassa, josta minä tienasin kultakellon 20 vuoden palvelusta (22 vuoden palvelusta tuli lopputili - lama iski). Tajusin, miten paljon minuun on vaikuttanut suomalainen työmieskulttuuri. Sitä ei voi sanoin kuvata. Tiivistäen: minusta ritari valkoisen hevosen selässä on laiha mies likaisissa haalareissa, nahkavyö vedettynä kuromaan vyötäröä, päässä uskomattoman likainen hitsarin suikka.

Suomalainen herrasmies ei suinkaan löydy Kämpistä tai muista kultapossukerhojen röhkimispaikoista. Kun tapasi "herran", tapasi sian. Kuten Esa Saarinen kerran luennossaan lausahti: suomalaisen johtajan pelkkä tapa kävellä käytävää pitkin on loukkaus. Sen sijaan nämä luonnolliset herrasmiehet, jotka pitivät naisille ovea auki, viittasivat kellokorttijonoon naispuoliset kirjurit ja nuoret pojat edelleen eivätkä koskaan kironneet nuorten aikana (vaikka olisivat pudottaneet varpailleen 20 kg murikan) ovat sitä rotua, josta herrasmiehet on tehty.

Ei väliä, vaikka he pikkujoulujuhlissa viittaisivat samaisen naisen päällystakkien väliin ja tyrkyttäisivät väkisin taskumatista jotakin uskomatonta liköörin ja kirkkaan viinan sekoitusta (sitä oppii - kannatti puristaa hampaat yhteen ja olla vain juovinaan). He eivät silti tuppautuneet samaan taksiin kotiinlähtöaikaan. Paras ylistys, jonka nainen voi saada, oli "hyvä jätkä".

Näin aikoinani kolmen miehen kuolevan äärettömän sotkuisesti (älkää pyytäkö kertomaan - näen painajaisia vieläkin). Mieheni menetti viipaleen kankustaan, koska ei varonut leikkuria. Polkupyöräni korjattiin kahdesti vapaaehtoisesti, koska jouduin töissä metsästämään pomoa pitkin aluetta, ja sorvinlastut - tai ettehän te tiedä. Ette myöskään tiedä, millainen on tunnelma, kun samalta osastolta kuolee viikon sisällä kolme miestä sydänvikaan - yksi työpaikalleen ja kaksi leikkaussalissa.

Ainoa tietämäni kirjailija, joka tiesi tästä jotakin, oli Väinö Linna.