Minulla oli työssäni ilo päätyä isolle työpaikalle, jossa vanha työläiskulttuuri vielä kukoisti. Tämä merkitsi mm. elävää liikanimikulttuuria. En tiedä, vieläkö tällaista pidetään yllä, mutta siellä ja silloin lähes jokaisella oli liikanimi, ja oli parasta oppia tuntemaan ne ja viralliset nimet yhtaikaa, muuten joutui ongelmiin. (Minä muuten kuljin nimillä "maisteri" ja "punapää".)
Sekaannuksen mahdollisuus oli esimerkiksi siinä, että "neiti Koskinen" ei ollut neiti Koskinen, jollainen talosta löytyi, mutta kulki nimellä "Kana-Koskinen". "Neiti Koskinen" oli eräs mies. Muita olivat "Hiljainen Hitsari", joka oli saanut nimensä siitä, että hän ei ollut hiljainen eikä hitsari. Sitten meillä oli "Viimeinen Virtanen". Tämä nimi johtui siitä, että hänen kotikadullaan asui viisi Virtasta, ja hän oli niistä viimeinen. Yleisesti kerrottiin tarinaa miehestä, joka oli jo eläkkeellä, mutta oli ollut "Tasajalka-Nieminen". Osastolla oli kaksi Niemistä, joista toinen ontui. Ontuva oli pelkkä Nieminen, ontumaton "Tasajalka-Nieminen". Pitkä, harppova nainen oli vain "Hirvi".
Eräs kuljetusmies oli "Jumalan Armo". Nimi johtui siitä, että hän oli tavattoman huono ajaja. Kun hän törmäsi kolmannen kerran trukilla työmaakoppiin, työnjohtaja lausahti ihmeissään: "Tuo kaveri on kuljettaja Jumalan armosta", ja nimi tarttui.
Myös paikoilla oli nimensä. Eräs osa pihaa tunnettiin nimellä "Golgata-Olgan tie", koska sodan aikana siinä osassa oli ollut parakki, jossa ruokalan tytöt asuivat, ja emäntä oli "Golgata-Olga". Enää ei ollut parakkia eikä Golgata-Olgaa, mutta nimi säilyi. "Kuninkaankatu" oli tietty käytävä, jonka varrella olleesa työmaakopissa oli työskennellyt "Kuningas". Kun siis sai kirjeen, joka käskettiin viedä Hirvelle Kuninkaankadulle, ei tarvinnut luulla pääsevänsä kaupungille seikkailemaan.
Ainoa toinen paikka, jossa olen tavannut tällaista, oli ravintola. Henkilökunta antoi liikanimiä vakiasiakkailleen.