Kiukkuiset muistot

Nämä raudanharmaat säät ovat minulle vaikeimmin siedettäviä. Kunnon lumimyrsky - 40 asteen pakkanen - reilu tuuli, joka pyörrättää lehtiä - niistä minä nautin. Mutta sää, joka on kuin tinakansi maailman yllä - silloin masennun. Ja kun masennun, minä suutun. Puolustusreaktio sekin.

Valitettavasti alan suuttuessani tuljuttamaan lähintä yksilöä, tällä kertaa aviomiestä, kuin Sidosteen sukkamainoksen terrieri. (Taitavat olla mennyttä historiaa, nämä Sidosteen terrierit.) Onneksi huomasin erheeni ennen kuin mies yritti hypätä parvekkeelta tai jotakin vastaavaa. Siten rupesin käymään läpi menneisyyden tapahtumia ja erityisesti yhtä, joka on vaivannut minua noin suurin piirtein neljännesvuosisadan. Yksi niistä, jolloin olisi pitänyt sanoa, olisi ollut täydellisen oikeutettua sanoa, mutta en uskaltanut sanoa. Enkä ikinä ole antanut itselleni anteeksi.

Tilanne oli tämä: oli juhannusyö. Kaksi kirottua hörökorvaista oravanaivoa meni Tampereen Kalevankankaan äärimmäiseen nurkkaan juomaan varastettuja alkoholijuomia. Taatusti paikka, jossa ei siihen aikaan kulkenut yksikään elollinen. Sitten rupesivat kaatelemaan hautakiviä. Rohkeuden näyte sekin. Sattuipa vain - oliko Jumalan kostava sormi vai mikä? - että kaatoivat kiven toisen jalalle, joka katkesi. Epäilemättä pojilla oli erittäin tyydyttäviä hetkiä, kun selvittivät tilanteen ja rikoskin selvisi. En minä niitä aivottomia apinoita kohtaan kaunaa kanna. Heidän vanhempansa joutuivat selvittämään jäljet - toisen pojan isä kävi itse korjaamassa, mikä korjattavissa oli, ja toisen yksinhuoltajaäiti otti pankkilainan ja maksoi korjaukset. Säälin vilpittömästi.

Mistä kannan ikuista kaunaa, on poliisi. Nimittäin saimme kirjeen, jossa käskettiin - ei pyydetty - asianosaisia tulemaan tiettyyn paikkaan tiettyyn aikaan asian selvittämiseksi. Paikka oli jokin nuorisotila, aika oli syysmyöhä. Äitini, se asianosainen, kärsi jo siihen aikaan korjaamattomista kivuista molemmissa polvinivelissään, vaikka hän ei ihan vielä ollut pyörätuolissa. Minä tietysti lähdin auttamaan häntä - onneksi olin olemassa, kirje ei ottanut huomioon, että hautausmaan siinä nurkassa omaisetkin saattoivat olla huonokuntoisia. Jouduimme ottamaan taksin (sinne ja takaisin, tietysti, eikä ollut kännyköitä, joten paluutaksin hankkiminen oli kiven takana, vesisateessa ja kylmässä). Paikka oli vanhan talon toisessa kerroksessa ilman hissiä, joten portaita riitti. Äitini jätti käsivarteeni viikon kestävät mustelmat, koska hän puristi kipujensa vuoksi niin kovaa.

Viranomaisina olivat kaapin kokoinen poliisi ja kulmahampaitaan näyttävä poliisikoira. Poliisi kielsi ensimmäisen huomautuksen kuultuaan sanomasta pahaa sanaa pojille, "jotka ovat jo kestäneet paljon ja katuvat". En epäile. Mutta mikä jäi sanomatta - sen koirankin vuoksi - oli huomattava määrä pahoja sanoja tilaisuuden järjestämispaikasta, kuljetuskorvausten maksamatta jättämisestä, ja yleisestä tunteesta, että me paikalla olevat olimme jotenkin mystisellä tavalla velkaa niille hörökorville eikä päinvastoin.

Periaatteessa olen sitä mieltä, että Suomessa on aika hyvät poliisit, mutta se jeppe, jonka nimeä en tietenkään edes kuullut - eihän hän itseään esitellyt, eikä sitä kulmahampaita esittelevää työtoveriaankaan - olisi saanut käristyä helvetissä ainakin sen ajan, jonka äidiltäni kesti kiskoa itseään tuskaista tietään ylös portaita ja takaisin alas (ja alaspäin kuului vielä takana jotakin jupinaa - toivottavasti ei syntipukkien vanhemmilta - miksi tukimme portaat menemällä niin hitaasti). Ja jonkun olisi pitänyt edes kysyä niistä taksimaksuista.

Ja kokouksen perusidea oli tiedotus, johon olisi riittänyt kirje - posti on keksitty Suomessa ainakin 250 vuotta sitten - tai puhelinsoitto - puhelimetkin ovat olleet olemassa kaiketi 100 vuotta.

Tätä en anna ikinä anteeksi.