Tämä on minulta harvinainen tunnustus, en yleensä pidä yksityisyyden rikkomisesta. Tunnen kuitenkin, että jos olen Blogilandiaan lähtenyt, tauot on syytä selittää.
Miespoloni sen kuin laihtuu. Viimeisin minulle kerrottu lukema on 59 kg 182-senttisellä miehellä. Ongelma on, että syytä ei löydy - osaksi siksi, että hän suomalaiseksikin mieheksi harvinaisen hoitokielteinen. Sain hinattua hänet omalääkärille, joka määräsi apteekkien "voimaravintoja" ja antoi lähetteen röntgeniin ja laboratorioon. Röntgeniin hänet sain - voin vakuuttaa, että se oli minulta sankarillinen ponnistus. Röntgenlääkäri sanoi: "Voi teitä miesparkaa", ja sen jälkeen mies on ollut varma, että hän potee syöpää.
Labraan en ole saanut häntä vielä, ja omalääkäri jo soittelee ja kyselee tuloksia.
Mies pääasiassa makaa kyljellään sängyssä - aina samalla kyljellä, kasvot pitkin tyynyä ja yksi kirkas silmä vilkahtaa, kun käyn viiden minuutin välein katsomassa. Hän näyttää ihan kampelalta; odotan koko ajan, että se toinen silmä alkaa ryömiä näkyviin.
Omalääkäri kirjoitti minulle jotakin serotoniiniin vaikuttavaa. Joko se ei vaikuta tai vaikuttaa liian hyvin. Olen menettänyt koko aloitekykyni. Siteeraan vain: "Toden totta, minä pieni olento olen tähän suureen maailmaan kyllästynyt." (Portia "Venetsian kauppiaassa")
Tai odotan Godot'a: Huomenna hän tulee.
Meillä on seinällä isoäitini seinäkello. Se on kaunis kapine, jossa on kaunis ääni, mutta pari vuotta sitten se lakkasi käymässä. Kyselin kellosepiltä (niiltä vähiltä, joita enää on), ja kyseessä on rasvan puute. Rasvaaminen maksaa maltaita. Kello saa odottaa aikaansa.
Minun elämäni on ollut muutaman kuukauden samanlaista. Tunnen samaa kuin se kello. Saadaanko minutkin vedettyä käyntiin? Tähänkö elämä pysähtyy - "ei pamahda - vingahtaa"?
