Kapallinen kirsikoita

Tuntuu helvetin pahalta

2008-11-20T17:10:00.002+01:00

Mitä enemmän asiaa miettii, sen helvetin paljon pahemmalta tuntuu.

Nimittäin tänään poliisi piiritti talon, koska yksi naapuri uhkaili poliisia haulikolla. Tuntuu pahalta, koska perhe on ollut hyvää-päivää-tuttu, ja tarkkaavainen ihminen oppii jo siitä arvioimaan naapurinsa. Lisäksi piiritetty mies on tehnyt meille suuren palveluksen. Mahdollisesti pelastanut mieheni hengen. Sattuipa nimittäin joitakin vuosia sitten niin, että mieheni joutui ambulanssin kyytiin. Olin täysin varma, että hän joutuu olemaan sairaalassa ainakin aamuun, joten menin nukkumaan. En siinä hektisessä tilanteessa huomannut, että miespolo vietiin sellaisenaan - eli ilman kännykkää, avaimia ja lompakkoa. Joka tapauksessa uskoin, että menen aamulla kuulemaan, miten menee - kuten niin usein ennenkin.

Kävipä niin, että sairaala suuressa viisaudessaan päätti ulostaa mieheni joskus 2-3 välillä aamuyöstä - ja juuri silloin oli melkoinen pakkanen. Mieheni kärsii paniikkikohtauksista, jota tietenkään sairaala ei huomannut. Hän ryntäsi ulos. Sattuipa paikalle nimetön taksikuski (jota kiittäisin halauksin ja kukkakímpuin puhumattakaan taksimaksusta, jos koskaan hän ilmoittautuisi), joka toi miehen kotiovelle ilman rahaa, mutta siihen matka pysähtyikin. Paitsi, että tarinan alussa mainittu naapuri valvoi ja hyssytti koliikkivauvaansa - ja päästi miehen sisään. Kotiovelta tietenkin sain hänet kotiin asti.

Nyt sitten on tapahtunut jotakin selvittämätöntä, ja naapuri vietiin käsiraudoissa. Tämä on järjelle käsittämätöntä. Hän ei ole sellainen!

Luulen, että tuntuu pahalta todella pitkän aikaa. Tällaisesta ei selviä.

Aamiainen Darwinin kanssa

2008-11-15T06:40:00.002+01:00

Näin siinä käy, kun on liian kiinnostavassa seurassa. Tarkoitus oli keittää teetä ja paahtaa leipää. Luin samalla Darwinin matkaa Beaglella. Olin perin jännittävässä kohdassa, jossa Darwin kartteli intiaanien hyökkäystä Patagoniassa (niin, Darwin ei aina ollut valkopartainen pappa, joka kirjoitti lajien synnystä - oli aika, jolloin hän oli nuori seikkailija, ja Patagoniassakin oli intiaaneja). Leivät paahtuivat, levitin Floraa ja söin - edelleen Darwinin matkassa - otin teemukini ja suunnittelin mennä olohuoneeseen mukavammin nauttimaan teestä ja Darwinista. Kappas, muki oli kevyt. Teelehdet olivat sihdissä, mutta vesi puuttui. Kaadoin pannusta - vesi oli kylmää. Olisi ollut suotavaa panna vesipannu päälle.

Äkkiä kaatamaan kylmä vesi pois, pannu päälle ja uusi odotus. Darwin tapasi juuri kenraali Rosasin, kun lopulta sain teeni ja pääsin olohuoneeseen jatkamaan elämää gauchojen parissa. Intiaanitytöt kenraalin linnoituksessa olivat kauniita. Soh soh, Darwin!

Kuka näitä suunnittelee?

2008-11-14T17:42:00.002+01:00

Vaikka mitä minä sitä kyselemään. Tietääkseni Martta-seura. Nimittäin suomalaisten keittiö- ja kylpyhuonevarusteiden mitat. Muistelen ainakin kuulleeni, että normitus tehtiin joskus viime sodan aikaan tai sen jälkeen. Ja sen huomaa. Minä en ole kovin pitkä, mutta kaikkien pesualtaiden ääressä puuhastelu tekee selän kipeäksi viidessä minuutissa. Ne on mitoitettu kääpiöille.

Toisaalta meidän kylpyhuoneeseemme on joku ääpylä asentanut käsisuihkulle myös pystytangon, johon suihkun voisi panna, jos haluaisi nauttia suihkuveron yli sinkoavasta vedestä. Se on nimittäin noin kahden metrin korkeudessa. Ja niin on olosuhteiden pakosta myös pyykkiteline. Mies joutuu todistamaan rakkautensa aina, kun pesen pyykkiä, ja ripustamaan pyykin - minä tarvitsen taloustikkaat. Toinen vaihtoehto on tietenkin jaloilla seisova pyykkiteline, mutta se taas pitää asentaa kylpyammeeseen joka käyttökerralla. Nämä 50-luvun kylpyhuoneet!

No, tulipahan naristua.

Äkkijyrkän kyytöt

2008-11-14T07:00:00.002+01:00

No niin, raaka totuus alkaa paljastua. Miina Äkkijyrkkä viis veisaa kyytöistään. Hänelle on tarjottu useitakin tiloja, mutta hän kieltäytyy muuttamasta yhtään etäämmälle Helsingistä. Lehmät ammutaan.

- Varmaan ammutaan lehmät kuoliaaksi, sanoi Äkkijyrkkä IS:lle.

Äkkijyrkkä etsii maatilaa Hanko-Hyvinkää-tien eteläpuolelta. Häntä ei kiehdo maalle muutto.

- Itken ilosta, kun tulen Kehä kolmoselle. Valitettavasti minulle on käynyt kuin monelle muulle maalaiselle, joka helsinkiläistyy, kun asuu Helsingissä. Olisi se vaikea kotiutua takaisin metsään.

Kyytöt voitaisiin Äkkijyrkän mielestä sijoittaa hätätapauksessa jopa teollisuusalueelle.

Niin että vähät harvinaisesta nautarodusta, geeniperinnöstä ja muusta. Äkkijyrkkä ei metsään lähde. Naudoille nappi otsaan.

Kyllästynyt Ballykissangeliin

2008-11-12T16:30:00.002+01:00

Koska mies ei enää harrasta lukemista, hän katselee televisiota. Koska hän on tottunut katsomaan tiettynä aikana, meillä katsotaan ohjelmia, jotka tulevat sinä tiettynä aikana.

Joten olen joutunut perehtymään Ballykissangeliin syvemmin kuin olisin välittänyt. Minusta sarja olisi pitänyt lopettaa siihen kohtaan, jossa jännite ateistisen kapakanpitäjän ja katolisen papin välillä katkaistiin nolosti kuolemaan. Nyt tekohengityskin on tekohengityksen tarpeessa; jo kolmas pappi menossa, kaikki vähänkin mielenkiintoiset henkiöt ovat lähtetneet tavalla tai toisella, ja kaupunki vain junnaa paikoillaan.

Luojan kiitos, että ymmärsivät lopettaa tämän tuotantokauden jälkeen. Mutta täytyikö heidän vielä tehdä vernonit eli panna sarjan Brian häviämään täsmälleen samalla tavalla kuin "Sydämen asialla" -sarjan Vernon? Kuka jäljitteli ketä? Joskus sentään ymmärretään poistaa henkilö pamahduksella eikä kitinällä - "Tohtorit"-sarjassa naislääkäri karkasi äitinsä häistä äitinsä sulhasen kanssa punaisella avoautolla. Siinä oli tyyliä.

Rehtorien pulmat

2008-11-11T15:47:00.002+01:00

Liittyvätköhän jotenkin yhteen uutinen siitä, että rehtoreilla on yhä vähemmän aikaa perusjohtamiseen ja heitä on yhä vaikeampi saada virkoihin, ja uutinen humalaisten rehtorien mellakoinnista jazztapahtumassa?

Rynnäkköaseiden tarve

2008-11-08T18:20:00.004+01:00

Amerikkalaiset ryntäävät uutisen mukaan ostamaan aseita, koska he pelkäävät Barack Obaman hallituksen ajavan rajoituksia läpi. Obama kun suunnitteli rynnäkköaseiden myynnin kieltämistä.

Mihin esikaupunkiasukas tarvitsee rynnäkkökivääriä? Oman sodan aloittamiseen vai?

Myssypulma hoidettu

2008-11-04T12:10:00.002+01:00

Lehdessä oli hattukaupan loppuunmyynti-ilmoitus. Suuntasin sinne aamulla, ja nyt on päässä baskerityyppinen mustavalkoinen ilmestys. Huolestuin heti päähineen ostettuani, mutta mies on kehunut sitä siitä asti ja sanoo, että minulla on hyvä maku. En ole varma vieläkään, mutta ainakin se sopii yhteen mustan toppatakin kanssa.

Hattukaupan nuori nirppanokka ilmoitti, että se on sopiva arkilakki. Kysyin, mikä on ei-arkilakki (kyseinen kauppa on erikoistunut lippalakkeihin, myssyihin ja sen sellaiseen, ei mikään hieno modistiliike). Neitokainen ilmoitti, että sellainen, jota käytetään "paremman takin" kanssa. Asia selvä. Hän ei arvosta mustia toppatakkeja.

En vitisinyt kertoa, että minulla on kyllä sellainen parempi päähinekin, mutta en ole viitsinyt vuosiin liikkua hameessa paitsi teatterireissuilla, ja äitini opetti, että pitkien housujen kanssa ei käytetä lierihattua. Näkisittepä sen kesähatun, jota käytä, kun lähden miehen kanssa leningissä hempsaamaan - tai lähdin silloin, kun hänet sai liikkeelle tälleiseen keimailuhommaan. Viimeksi taisi olla Italiassa.

No, nyt on joka tapauksessa mustavalkoinen baskeri.

Villamyssy

2008-11-03T12:27:00.001+01:00

Kun nyt talvi näyttää olevan tulossa, puin toppatakin kauppamatkalle.

Koska puin toppatakin, panin myös villamyssyn.

Kaupungilla oli monta toppatakkia, mutta minulla oli takuuvarmasti kaupungin ainoa isotupsuinen villamyssy. Sitä tuijotettiin.

Kirjoitan teille kaukaisesta maasta

2008-11-02T12:37:00.002+01:00

Kirjoitan Teille maailman äärestä. Teidän on se tiedettävä. Usein puut värisevät. Me kokoamme lehdet. Niissä on hyvin paljon suonia. Mutta mitä ne hyödyttävät? ei ole enää mitään niiden ja puun välillä, ja me hajaannumme hämillämme.

Eikö elämä man päällä voisi jatkau ilman tuulta? Vai pitääkö kaiken väristä, aina, aina.

On myös maanalaisia liikahduksia, ja talossa kuin vihan puuskia, jotka tulevat teitä kohti kuin ankarat olennot, jotka haluavat pusertaa teistä tunnustuksia.

Mitään ei voi nähdä, paitsi semmoista, jonka näkeminen ei ole tärkeätä. Ei mitään, ja kuitenkin värisemme. MInkätähden?

Henri Michaux: Kirjoitan teille kaukaisesta maasta, suom. Aale Tynni

Kiukkuiset muistot

2008-09-15T11:20:00.003+02:00

Nämä raudanharmaat säät ovat minulle vaikeimmin siedettäviä. Kunnon lumimyrsky - 40 asteen pakkanen - reilu tuuli, joka pyörrättää lehtiä - niistä minä nautin. Mutta sää, joka on kuin tinakansi maailman yllä - silloin masennun. Ja kun masennun, minä suutun. Puolustusreaktio sekin.

Valitettavasti alan suuttuessani tuljuttamaan lähintä yksilöä, tällä kertaa aviomiestä, kuin Sidosteen sukkamainoksen terrieri. (Taitavat olla mennyttä historiaa, nämä Sidosteen terrierit.) Onneksi huomasin erheeni ennen kuin mies yritti hypätä parvekkeelta tai jotakin vastaavaa. Siten rupesin käymään läpi menneisyyden tapahtumia ja erityisesti yhtä, joka on vaivannut minua noin suurin piirtein neljännesvuosisadan. Yksi niistä, jolloin olisi pitänyt sanoa, olisi ollut täydellisen oikeutettua sanoa, mutta en uskaltanut sanoa. Enkä ikinä ole antanut itselleni anteeksi.

Tilanne oli tämä: oli juhannusyö. Kaksi kirottua hörökorvaista oravanaivoa meni Tampereen Kalevankankaan äärimmäiseen nurkkaan juomaan varastettuja alkoholijuomia. Taatusti paikka, jossa ei siihen aikaan kulkenut yksikään elollinen. Sitten rupesivat kaatelemaan hautakiviä. Rohkeuden näyte sekin. Sattuipa vain - oliko Jumalan kostava sormi vai mikä? - että kaatoivat kiven toisen jalalle, joka katkesi. Epäilemättä pojilla oli erittäin tyydyttäviä hetkiä, kun selvittivät tilanteen ja rikoskin selvisi. En minä niitä aivottomia apinoita kohtaan kaunaa kanna. Heidän vanhempansa joutuivat selvittämään jäljet - toisen pojan isä kävi itse korjaamassa, mikä korjattavissa oli, ja toisen yksinhuoltajaäiti otti pankkilainan ja maksoi korjaukset. Säälin vilpittömästi.

Mistä kannan ikuista kaunaa, on poliisi. Nimittäin saimme kirjeen, jossa käskettiin - ei pyydetty - asianosaisia tulemaan tiettyyn paikkaan tiettyyn aikaan asian selvittämiseksi. Paikka oli jokin nuorisotila, aika oli syysmyöhä. Äitini, se asianosainen, kärsi jo siihen aikaan korjaamattomista kivuista molemmissa polvinivelissään, vaikka hän ei ihan vielä ollut pyörätuolissa. Minä tietysti lähdin auttamaan häntä - onneksi olin olemassa, kirje ei ottanut huomioon, että hautausmaan siinä nurkassa omaisetkin saattoivat olla huonokuntoisia. Jouduimme ottamaan taksin (sinne ja takaisin, tietysti, eikä ollut kännyköitä, joten paluutaksin hankkiminen oli kiven takana, vesisateessa ja kylmässä). Paikka oli vanhan talon toisessa kerroksessa ilman hissiä, joten portaita riitti. Äitini jätti käsivarteeni viikon kestävät mustelmat, koska hän puristi kipujensa vuoksi niin kovaa.

Viranomaisina olivat kaapin kokoinen poliisi ja kulmahampaitaan näyttävä poliisikoira. Poliisi kielsi ensimmäisen huomautuksen kuultuaan sanomasta pahaa sanaa pojille, "jotka ovat jo kestäneet paljon ja katuvat". En epäile. Mutta mikä jäi sanomatta - sen koirankin vuoksi - oli huomattava määrä pahoja sanoja tilaisuuden järjestämispaikasta, kuljetuskorvausten maksamatta jättämisestä, ja yleisestä tunteesta, että me paikalla olevat olimme jotenkin mystisellä tavalla velkaa niille hörökorville eikä päinvastoin.

Periaatteessa olen sitä mieltä, että Suomessa on aika hyvät poliisit, mutta se jeppe, jonka nimeä en tietenkään edes kuullut - eihän hän itseään esitellyt, eikä sitä kulmahampaita esittelevää työtoveriaankaan - olisi saanut käristyä helvetissä ainakin sen ajan, jonka äidiltäni kesti kiskoa itseään tuskaista tietään ylös portaita ja takaisin alas (ja alaspäin kuului vielä takana jotakin jupinaa - toivottavasti ei syntipukkien vanhemmilta - miksi tukimme portaat menemällä niin hitaasti). Ja jonkun olisi pitänyt edes kysyä niistä taksimaksuista.

Ja kokouksen perusidea oli tiedotus, johon olisi riittänyt kirje - posti on keksitty Suomessa ainakin 250 vuotta sitten - tai puhelinsoitto - puhelimetkin ovat olleet olemassa kaiketi 100 vuotta.

Tätä en anna ikinä anteeksi.

Punertaa marjat pihlajain

2008-08-31T14:23:00.006+02:00

Ehdottomasti paras suomalaisia melankolisia tuntoja tuova laulu on Arvo Koskimaan ja Veikko Virmajoen (oikealta nimeltään Arvo Kalliola) "Syyspihlajan alla":

Punertaa marjat pihlajain
kuin verta niillä ois.
On kurkiaurat lentäneet
jo yli pääni pois.

Mukaansa ei mua ottaneet
ne maihin kaukaisiin,
saa siivettömät tyytyä
maan kylmän kahleisiin.

Virmajoki on etsinyt innoituksensa suomalaisten yhteisestä alitajunnasta. Muuttolinnut lensivät syksyllä lintukotoon, lämpimään maahan, ja veivät vainajien sielut mukaansa. Hiukan samanlainen ajatus on virressä:

Täällä Pohjantähden alla
on nyt kotomaamme,
mutta tähtein tuolla puolen
toisen kodon saamme.

Se toinen koto ei välttämättä ole kristillisen uskon taivas, vaan sama lintukoto, sielulintujen kotimaa.

Virmajoen laulun loppuosa antaa svyemmän merkityksen pihlajanmarjojen vereen:

Jää siskokseni tuuli yön,
se laulaa laulaan
ja sade kylmin kyynelin
lyö tummaan ikkunaan.

Nään monta mieron matkaajaa
ohitse rientävän.
Jotakin kerran odotin,
ei saavu koskaan hän.

Samoja tuntoja laulettiin jo Kantelettaressa:

Kaks' oli meitä kaunokaista,
Tällä saarella kanoa,
Ja joella joutsenutta,
Yhen muotoiset molemmat.
Käsikkähä me kävimmä,
Sormikkaha me sovimma,
Rinnan riihihuonehesen,
Kilpoa kiven etehen.

Kaks' oli meitä kaunokaista,
Oli kun kanan pojaista;
Pois on mennyt meistä toinen,
Toinen suuresti surevi,
Itkevi ikänsä kaiken,
Ajan kaiken kaihoavi.

Vielä toivoisin tulevan,
Toki kerran kerkiävän,
Kun ois ottanut evästä,
Syönyt lähtöruokiahan,
Mennynnä merien taaksi,
Maille ouoille osannut--
Tulee mies merentakainen,
Ei tule turpehen alainen.

Virmajoen "Syyspihlajan alla" viittaa siis kahteen suuntaan - laulajan kaihoon lintukotoon, etelän maille tai tuonpuoleiseen, ja ikävä toiseen, joka lähti eikä palaa. Veri pihlajanmarjoissa viittaa siihen, että toinen ei ole vain unohtanut, hän on "turpehen alainen". Lisäkaikua laulu saa siitä, että se esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1942, jolloin moni odotti turhaan.

Muien turvaset tulevat,
Armahaisensa ajavat,
Tahi on turvansa tuvassa,
Armahat katoksen alla;
Minun ei turva tulle'kana,
Armahani ei ajane.
Eipä liiku linnuistani,
Näy ei näätähattuistani,
Kujosilla kulkevaksi,
Aitoviertä astuvaksi;
Kulta kulkevi kulossa,
Armas arkussa ajavi,
Turva minun on turpehessa,
Armas kirkon aian alla,
Turpehia tuntemassa,
Aitoa armastamassa.

Santaa silmissä

2008-08-29T17:19:00.002+02:00

Taas on takana huonosti nukuttu yö. Ensin oli synkkää ja myrskyistä ja tuuli raastoi ikkunoita. Aina, kun sai unen päästä kiinni, sadekuuro ropisi ikkunaan kuin pikkukiviä olisi heitelty.

Sitten puoli neljän aikaan aamulla pimputus rupesi käymään melodisemmaksi. Luulin ensin, että sade se soittelee talon siivousparveketta (uskokaa pois, on kuin harpun kieliä heläyteltäisiin). Sitten totesin, että ei taida olla sade asialla. Ja sitten rupesi kaksi miesääntä laulamaan. Jaksoivat, peijakkaat, kuuteen asti aamulla yhtä soittoa. Koska melodia ei ollut tuttu, niin taisivat viereisen rapun nuorukaiset pitää sävellyssessiota.

Monet varmaan tietävät, miten ärsyttävästi pianon ääni kuuluu kerrostalossa. Kuvitelkaa sitä kaksi ja puoli tuntia varhaisaamusta. Ja laulu kaupan päälle.

Kun lopettivat musisoinnin, lokit aloittivat.

Sandra irvisti

2008-08-24T15:26:00.003+02:00

Hämmästyinpä aamulla, kun menin kauppaan (hakemaan tupakkaa miehelle).

Kaupalla on koiraparkki. Koiraparkissa oli rottweiler, joka näytti olevan Sandra. Olen asunut Sandran kanssa samassa talossa viisi vuotta ja sillä on mielestäni takkamaton temperamentti ja suuri into jyrätä minut nurin ja nuolla koko naama aina, kun vatakkain osumme. Kun koiraparkin otus vain tiukasti tuijotti, päättelin kerrankin epäonnistuneeni tunnistuksessa.

Menin sisään kauppaan, ja siellähän se Sandran emäntä lastasi ostoksia kassiin. Pyrähdin takaisin moikkaamaan koiraa. Se tuijotti edelleen tiukasti silmiin ja nosti hitaasti ja näyttävästi ylähuultaan. Kun koira on hyvin iso rottis, ei tarvitse uhkailla enempää. Hampaiden näyttö riittää.

Palasin kauppaan ja valitin emännälle, että Sandralla taitaa olla huono aamu. Hän vakuutti, että yksin ollessaan Sandra on toinen koira kuin minun tuntemani. Menimme yhdessä ulos (minä siis tikkasin kaupan ovissa kuin ompelukoneen neula, mutta hei - se on meidän korttelikauppamme) ja emäntä osoitti Sandran ympärillä noin metrin laajuista ympyrää ja ilmoitti, että yksin ollessaan Sandra puolustaa tuon kokoista reviiriä.

Siinä vaiheessa Sandra suostui tunnistamaan minut ja seurasi tuttu läähätys, hyppiminen ja nuoleskelu. Emäntä sanoi, että hän ei uskalla lähteä Sandran kanssa autolla ostoksille. Jos se jää yksin puolustamaan autoa, se yrittää tappaa ohikulkijat.

Enpä olisi uskonut Sandrasta. Täytyy tästä lähtien katsoa, miten kuljen parvekkeen ohi (ensimmäinen kerros), jos Sandra on siellä yksin. Vaikka harvoin se on.

Sandran isäntä muuten käyttäytyy aivan päinvastoin - tuppaa läähättämään naisille, kun emäntä on poissa, ja kulkee tiukasti hihnassa, kun emäntä on läsnä.

Vanhat vihreät

2008-08-22T12:10:00.002+02:00

En ole oikein vieläkään toipunut. Noin neljä tuntia sitten minusta oli tulla numero tilastoon. Olin vilistämäsä kadun yli suojatietä pitkin niin sanotuilla vanhoilla vihreillä Tampereen Hämeenkadulla. Minulla oli kiire, koska valot olivat jo aikeissa vilkuttaa ja Rautatien kadun valot olivat jo syttyneet, ja valoissa seisoivat ne kolme bussia, joilla minun oli mahdollista päästä vikkelästi kotiin ennen puolen tunnin taukoa. Joten otin juoksua. Vasemmalle puolelleni aineellistui henkilöauto, joka oli ajamassa kovaa suojatien yli (muistutan vielä, että minulla olivat vanhat vihreät, joten autolla oli jo kauan ollut punaiset).

Vedin huomattavan nopeasti tossunpohjat peruutusvaihteelle ja loikan takaperin (onneksi ostoskassissa ei ollut kananmunia, kuten olin aikonut). Hämmästyttävää kyllä, autonkuljettajalla meni kenkä konehuoneeseen. Pysähdyimme molemmat; minulla oli polvessa kiinni auton oikeanpuoleinen etuvalo. Silloin harvoin, kun tällaisia tilanteita syntyy, minulla toimii selkäytimen jatke. Nyt se hälytti, että auto oli pysähtynyt, joten jatkoin matkaa, selvisin myös Rautatienkadun valoista, tavoitin bussin - ja siinä vaiheessa lähestulkoon sain sydärin.

Jos se auto olisi tullut samaa vauhtia suojatien yli kuin alku oli, olisin parhaassa tapauksessa tällä hetkellä selvittämässä tapausta ensiapuasemalla ja pahimmassa tapauksessa poliisi olisi selvittämässä juttua miehelleni kotiovella ja Aamulehdessä olisi ollut viiden sentin sisäsivujuttu. "Nainen jäi auton alle suojatiellä..." ja blaablaablaa.

Onneksi tänään oli tilipäivä ja perjantai ja ostoskassisa oli viinipullo. Olen tarvinnut sitä.

Pahuksen jätkä

2008-08-20T13:18:00.002+02:00

Pilasi keskiviikkoni. Oikeastaan jo tiistai-iltani. Hänen lääkkeensä loppuivat jo viime viikolla. Hän ei sanonut mitään ennen eilisiltaa. Halusin tietää, miksi hän ei maininnut asiasta. (Lääkkeistä voisi sanoa jo, kun ne vähenevät, mutta ei meillä koskaan.) Selitykset:

- Lääke loppui viikonloppuna ja silloin ei pääse apteekkiin. (Valhe tai väärinkäsitys.)
- Hän ei maininnut asiasta maanantaina, koska ei huomannut mitään haittaa.
- Hän mainitsi asiasta eilen illalla, koska alkoi havaita haittoja. (Johtunee siitä, että aloin purnata ja sanoin, että menen kylpyhuoneeseen juttelemaan pyykkitelineelle, koska sillä on selvästi inhimillisempi kommunikointitapa.)

Onneksi ne loppuneet lääkkeet tulivat korvatuiksi tänä aamuna. Kun kävin reseptejä läpi, huomasin oman laiminlyöntini. Kaksi muuta lääkettä olisi pitänyt ajoissa uusia. Unohdin. Kesäloman aikana lääkkeitä ei saa uusittua terveyskeskuksessa. Unohtui, että elokuu on jo huomattavan pitkällä. Vein reseptit tänä aamuna uskoen, että ne saa ulos perjantaina. Eipä saa ennen maanantaita. Kysyin, että kai ne sitten saa edes maanantaina aamulla? Vastaus: ehkä aamupäivän aikana. Grrr. Jos reseptejä ei löydy kauppa-aikaan maanantaiaamuna, tulee kirveelle töitä. Onneksi ne nimenomaiset lääkkeet taitavat riittää - toinen on nukahtamislääke, jota käytän itsekin. Jos rupeaa tuntumaan, että loppuvat kesken, niin sopii arvata, kumpi kieriskelee unettomia öitä.

Tampereen taideteos

2008-08-11T12:47:00.006+02:00

Tampereen Tuomiokirkonkadun kävelykadulla on viime kesinä ollut aina jokin taideteos. VIime ksänä se oli rautalankahäkkyröistä koottu villisikaperhe. Tänä kesänä on tilaisuus laittaa mielipiteensä lappusella (laput pannaan laatikkoon ja taiteilija käy liimaamassa ne näkyviin).

Otaksun, että työ katoaa lähiaikoina, joten kuvasin muutamia mielipitetitä. No, olin myös liian aikaisin liikenteessä eivätkä Stockmannin ovet vielä olleet auki. Joka tapauksessa, olkaa hyvä; tamperelaisia (ehkä toispaikkaisiakin) ajatuksia:

Painokkaampi ote tarvitaan

2008-08-10T12:56:00.002+02:00

Olen aikani katsellut kampelamiestäni ja esittänyt huomautuksia hänen kotiasustaan, jota en vain ole saanut pyykkiin passiivisen vastarinnan vuoksi.

Yli vuosi sitten ostin hänelle lahjaksi aamutakin. Äitini jätti aikoinaan perinnöksi komean, tummansinisen kylpytakin, jossa oli vakoiset tereet koristeena. Mieheni omi sen heti ja käytti sen kirjaimellisesti puhki. Ostamani aamutakki oli mahdollisimman samanlainen, mutta kertaakaan ei mies ole sitä päälleen pannut.

Tänä aamuna otin Justiinan asenteen - olin saanut kerta kaikkiaan tarpeekseni - ja ilmoitin, että kotiasu menee pyykkiin NYT, koska koko juttu haisee tupakalta korkeaan taivaaseen (ja lisäksi hieltä ja muita nimeämättömiltä tuotteilta). Lisäksi minun kotihousuni menevät samaan pyykkiin. Ne ovat tässä - ja NYT!

En odottanut sen suurempia tuloksia kuin aikaisemminkaan, mutta hänpä nousi nöyränä kuin lammas, kuori asun päältään ja meni panemaan pyykin pyörimään. Kaiken lisäksi hän kaivoi kaapista sen halveksitun aamutakin, puki päälleen ja - leukani loksahti - sanoi, että se on KOMEA! Ja mukava.

Hyvä ihme. Olisiko pitänyt käyttää jo kuukausia sitten isompia aakkosia? Vai oliko vain vaikea aamu vaimon vastustamiseen? Vai juuri se oikea hetki?

Joka tapauksessa hän pitää siitä aamutakista! En usko, että hän tajuaa, miten pahati on minua loukannut kuluneen vuoden aikana. En ole taipuvainen ostamaan toiselle ihmiselle vaatteita, mutta hän oli jo silloin kykenemätön lähtemään kotoa ulos ja valitsin mahdollisimman samanlaisen kuin loppuun kulunut lempiaamutakki, joten en ole tajunnut, miksi ei kelpaa. Nyt hihkun ja hypin. Tosin vain pääni sisällä siinä pelossa, että hän sittenkin peruu.

Hip hei, päivä on pelastettu!

Aikaa on vierähtänyt

2008-07-29T15:18:00.002+02:00

On ollut lievä masennus päällä minullakin. Kampelamies ei voi kesäisin ollenkaan hyvin. Keuhkoahtauma on ruvennut vaivaamaan muiden tautien lisäksi. No, mies on polttanut 11-vuotiaasta saakka, niin että pikemminkin pitäisi todeta, että keuhkot ovat kestäneet hämmästyttävästi. Minua on kuitenkin sen hengenahdistuksen kuuntelu masentanut ja olen nukkunut huonosti. Aamuöisin täällä kuljeskelee kaksi haamua, usein eri aikoihin. Outoa todeta, että tämäkään kaupunki ei nuku koskaan, ei tarvitse odottaa parvekkeella kauankaan, niin ohi menee ainakin yksi auto. Kahden aikoihin yöllä ohi menee muutakin kuin autoja, koska samassa talossa on juottola ja ilmeisesti olemme joidenkin nuorten miesten asumuksen ja heidän suosikkijuottolansa välisellä reitillä. Neljän aikaan aamulla alkavat poliisiautot huudella, koska olemme alueella, jolle takaa-ajo aina suuntautuu, kun joku ei piittaa yleisistä liikennesäännöistä ja kulkukissa lähtee tiukkaan takaa-ajoon. (Vaikka panda-autot eivät ole enää vuosiin olleet kulkukissoja, niin aikoinaan niissä oli Suomen leijona rekisterikilvessä.)

Yritin tänä aamuna kaikin voimin herätä puoli kuudelta. Vajosin aina takaisin unta kohti ja taas ponnistelin tajuisempaan oloon. Kuuntelin samalla, miten äitini ja isoäitini juttelivat keskenään keittiössä. Se oli leppoisaa ja turvallisen oloista. Vähitellen aloin kummastella, koska he eivät yleensä tule keskenään toimeen. Sitten minusta ruesi tuntumaan, että toisen ei pitäisi olla täällä - mutta kumpi se on? Ja hitaasti minulle sarasti, että kummankaan ei pitäisi olla - molemmat kuolivat kohta yhdeksän vuotta sitten, muutaman kuukauden päässä toisistaan. Siinä vaiheessa tajusin, että seinän takana on vain mieheni eikä taatusti juttele itsekseen. Hiljaisuus vallitsi.

Syy, miksi yritän kamppailla hereille ennen kuutta? No, mieheni nousee joka aamu ennen viittä. Hän polttaa aamun ensimmäisen savukkeen, panee vesipannuun vettä minun aamuteetäni varten, vie vanhan sanomalehden pois ja panee uuden (jos se on ehtinyt tulla) sohvan käsinojalle odottamaan minua. Sitten hän onkin valmis nukahtamaan uudelleen pariksi tunniksi, mutta hän ei voi tehdä sitä ennen kuin minä olen noussut ja sijannut vuoteen päiväkuntoon.

Meidät on molemmat opetettu lapsina tiukasti siihen, että sänky sijataan aamulla. Ainoa poikkeus olisi, jos joku olisi 40 asteen kuumeessa. Muuten vuoteessa loikominen tehdään peiton päällä. Siellähän mieheni viettää paljon aikaa lepopeiton alla (vaikka ei enää ihan niin paljon kuin yhdessä vaiheessa), mutta kun hän lakkasi sijaamasta vuoteita armeijan tyyliin, hän lopetti homman totaalisesti. Hän ei kärsi jättää työtä huolimattomasti tehdyksi eikä jaksa enää tehdä sitä hyvin. Sen vuoksi minun on revittävä itseni vuoteesta ja sijattava se, jotta hän pääsisi takaisin nukkumaan. Kaikilla perheillä on omat rituaalinsa.

Pöytätietokoneen omistajat on kirottu Eedenin käärmeen kirouksella; me joudumme matelemaan vatsallamme maassa ja syömään pölyä. Kameran piuha oli löysällä ja jouduin matelemaan aika lailla ennen kuin se oli taas paikoillaan. Pitäisi kaiketi madella vähän lisää pölyrätin kanssa. Johtokimppu kerää uskomattomat määrät villakoiria.

Saisi jo sataa.

Sota on ohi!

2008-06-23T06:40:00.002+02:00

Juhannuksen saldo on: kaikki muu riitti (leipä riittää vielä tällekin päivälle, mikä on hyvä; maanantaiaamuisin ei yleensäkään ole leipää kaupoissa, saati juhannuksen jälkeen).

Kampelamies sai innostuksen puuskan ja joi juhannuspäivän oluet juhannusaattona. Niinpä hän oli juhannuksena kissaakin kipeämpi - neljä olutta samana päivänä on hänelle nykyään liikaa. Minä tein taktisen virheen ja toin kellarista sen pussin, jossa oli kaksi oluttölkkiä ja viinipullo, ja join sen viinipullon, mutta en taaskaan tullut krapulaan. Sen sijaan tuppasi seuraavana päivänä nukuttamaan. Olisi pitänyt tuoda se kassi, jossa oli muutama Lidlin Grafen ja jättää viinipullo sunnuntaiksi. Näin ollen piti tuoda sunnuntaina kaupasta pari olutta kummallekin. Muuten meni hyvin ja rauhallisesti - ainoa, joka räyhäsi, oli ukkonen. (En toki tarkoita, että meillä muutenkaan räyhätään, mutta naapurit joskus vähän mekuavat.)

Suorastaan peloitti, miten hiljainen kaupunki on juhannuksena (ja jouluna). Maalla ei ole koskaan niin hiljaista - lehdet kahisevat, ruoho suhisee, linnut ääntelevät. Korkealla kerrostalossa, puisto edessä, on niin äänetöntä, että mies oli saada sydärin, kun aivastin toisessa huoneessa. Ukkonen sitten tuli piristämään.

Nyt on jääkaappi varsin tyhjä ja siisti - puoli pussia sekavihanneksia, vajaa purkki Floraa ja mieheltä jäi syömättä yksi Wilhelmin makkarapihvi. Ja leipäkaapissa kaksi kokonaista paahtoleipäpakettia ja tänä aamuna aloitettu teepakkaus (Twiningsin omena-kaneli). Hyvin menee.

Voi herranen aika

2008-06-20T15:01:00.002+02:00

Tästä tulee vain sotkua. Lajittelin eilen hyvin huolellisesti jokaisen päivän juomat eri pusseihin. Nyt kampelamies, jolle erehdyin kerskumaan vaikeuksistani bussissa, vaati huomisen päivän alkoholeja tänään yläkertaan. Koko systeemi menee sekaisin.

En mitenkään kiistä, etteikö minunkin olisi tehnyt mieli saada sitä toista viinipulloa yläkertaan. Tehdäkseni vakavan tunnustuksen, minulla on oikein kunnolliset alkoholistin geenit. En ole elämässäni potenut krapulaa. Muistinmenetyksiä on tullut joskus, ja pari kertaa ovat lähteneet jalat alta, mutta krapulaa ei ole tullut. Juuri sen vuoksi olen oppinutkin olemaan hyvin varovainen ja huolellinen.

Nyt sitten vakava ongelma on edessä; kellarissa on vielä yhden päivän oluet. Rahoja on myös huomioitava. Minulla ei ole krapulaongelmaa, mutta miehellä on. Paikallinen kauppa on taatusti auki sunnuntaina, ja kokemuksen mukaan on hyvin valmistautunut näihin suomalaisiin ryyppyjuhliin, mutta minun huolellisesti hoidettu talousbudjettini ei ole. Mitä siis teen? Siirränkö vielä kerran kampaajaani, vaikka näytän jo mopin bisnispäältä? Apua?

Huh, juhannus

2008-06-19T17:11:00.002+02:00

Yritin eilen oikeasti hajota päästäni, kun koetin suunnitella kaikkea, mitä tarvitaan usean päivän piiritykseen. Nyt tuntuu jo paremmalta. Eilen - uusittavat reseptit, kirjasto, erinäisiä elintarvikkeita. Tänään - ostoskärryt mukaan, inasen verran olutta kellariin jaettuna huolellisesti muovipusseihin, joka päivälle suunniteltu erä pussia kohti, kahden päivän ruoka ja tupakat kampelamiehelle sekä lääkkeet apteekista. Huomiselle jää loput ruokaostokset (Sokoksella ei ollut sellaisia ruokia, joita suunnittelin ja leivän tarpeen voi arvioida vasta huomisaamuna) ja tee, jota ei hullukaan osta Sokokselta, kun Stockmannilla on parempi tarjonta ja - yllättävästi - halvemmat hinnat. Harmin paikka, huomenna täytyy vielä löytää yksi auki oleva apteekki matkan varrelta, allergiavoiteeni loppuu taatusti ennen kuin juhannus.

Pitkät juhlapyhät saavat minut tuntemaan itseni huoltoupseeriksi, joka valmistautuu sotaan. Onneksi seuraava piiritys on ensi jouluna. Koin harvinaisen mielenkiinnon hetkiä, kun kokeilin viimeisessä kaupassa kärryjen nostamista ja totesin, että nousee, mutta ei taatusti suorin käsivarsin. Bussinkuljettajilla kun on joskus paha tapa pysähtyä 20-30 cm päähän jalkakäytävän reunasta, ja sen raon yli ei kärryjä heitetä. Tänään olin ovela - painoin lastenvaunupainiketta. Kuljettaja katsoi minua peilin kautta silmiin (hän oli varmasti nähnyt, miten pinnistin kärryt etuovesta sisään), ajoi aivan jalkakäytävän reunaan kiinni ja pani bussin niiaamaan. Kiitos kovasti!

Nyt ei tarvitse jännittää kuin sitä, murtautuuko joku kellariin juhannuksen aikana ja ryövää juomat. Tässäkin talossa sellainen on kerran tapahtunut, tosin toisen portaan kellarissa. Edellisessä talossa sitä sattui tämän tästä, epäilimme sitä yhtä perhettä, joka tapasi tehdä kiljua keittiössään, mutta heitä ei koskaan saatu kiinni.

Eipä uskoisi, että kahden ihmisen varustaminen kolmeksi päiväksi on näin hankalaa.

Lost Highbury

2008-06-18T15:17:00.002+02:00

Mikä maailmassa on Lost Highbury? Highburyn tiedän. Kyseinen teksti luki miehen paidan selkämyksessä, kun tein kaupparetkeä. Mies itse oli erittäin reipas - hän oli käyttämässä inva-auton hissiä yksin pyörätuolissaan, takaperin. Kuljettajaa ei näkynyt auttamassa, joten luultavasti hän itse ajoi autoakin.

Kampelamieheni on jo jonkin aikaa piristynyt selvästi - hän haluaa katsoa televisiota. Seuraus on, että minäkin olen syvästi perehtynyt sarjoihin "Tohtorit", "Diagnoosi, murha" (joka on keskeytynyt kesän ajaksi) ja "Sydämen asialla". Lisäksi hän katselee "Serranon perhettä". Siihen sitten uutisia silloin tällöin, ja siinä meidän pikku perheemme televisonkatselu onkin. Minä joskus katson YLE Teeman ohjelmia, mutta parhaat ohjelmat tulevat illalla, ja olen pyhittänyt illat kirjoille.

"Serranon perhe" on aika hupaisa juttu. Mies katsoo joka jakson ja valittaa koko ajan, että se on "tyhmä" ja Diego on "hölmö". Silti hän katsoo - ja sen jälkeen, kun tulin osoittaneeksi, että sarja tulee aamullakin, hän katsoo joka jakson kahdesti. Olen kysynyt, mikä on motiivi, mutta eiväthän miehet ole hyviä selittämään motiivejaan. Pitääkö hän sarjasta aidosti, mutta ei kehtaa myöntää, vai haluaako hän vakuuttaa itselleen, ettei ole niin hömö kuin Diego? Joka tapauksessa on hyvä nähdä hänen innostuvan jostakin. (Minusta Diego ei ole niinkään paha tapaus mieheksi - kun hänellä on todella syviä tunteita, hän lakkaa esiintymästä murrosikäisenä. Sarjan nuoret miehet ovat ärsyttävästi nuoria miehiä, niitä, jotka Suomessa ajavat kännissä poliisia pakoon 200 km tunnissa ja joskus poliisien ylikin, ja löytyvät palasina tien reunasta. Parempi hölmöillä ilman autoa kuin auton kanssa.)

Mielipideuni

2008-06-15T08:10:00.002+02:00

Kärsinköhän minä kätketystä aggressiosta vai liiallisesta annoksesta maailmaa? Näin tällaisen unen:

Oli oikein loskainen talvipäivä ja suojatiellä ihmiset tungeksivat molempiin suuntiin kadun yli. Vieressäni pyrki vastakkaisiin suuntiin kaksi hyvin tyylikästä naista. Toisella oli musta päällystakki ja hattu. Toinen oli huomattavasti pitempi (ainakin 20-30 cm minua pitempi), ja hänellä oli hyvin korkeakorkoiset saapikkaat ja minihameine talvikävelypuku. Naiset törmäsivät toisiinsa, ja pitkä nainen tarttui toista kaksin käsin kurkusta ja ravisteli kuin terrieri rottaa.

Sanoin: "Kamalaa, ei noin saa tehdä!"

Pitkä nainen sanoi minulle täysin tyynenä ja hymyillen (ja kuristi edelleen toista naista kaikin voimin): "Kuulehan kultaseni, minä saan aina mielipiteeni julki."

Utuista ajattelua

2008-06-04T12:42:00.003+02:00

Kuluneen viikon aikana olen kahdesti nähnyt ihmisen, joka on ollut niin sanotusti "omissa maailmoissaan".

Ensimmäinen kuului "alan naisiin". Hän liikuskeli aikoinaan yhdessä alan miehen kanssa, ja ristin heidät hengessäni Lapin noidiksi, koska ensimmäisen kerran heidät nähdessäni oli talvi ja puuttui ainostaan musta, kvierä piippu kummankin suusta, jotta he olisivat kelvanneet Topeliuksen kuvitukseksi. Siten tuli se Tampereen tuberkuloosivaroitus. Suurin osa alan väestä katosi ja vain pari kolme on ilmestynyt hissukseen takaisin, hyvin yksinäisen ja hämmentyneen oloisina.

Lapin noitanainen on yksi heistä. Mainitsemallani kerralla - viime viikon lopulla - hän oli hiukan kesäisemmällä tuulella. Odotin bussia Tampereen Stockmannia vastapäätä. Mainittu nainen istui pysäkin penkillä päässään kirjava lippalakki - lippa terhakkaasti vinossa - ja tunki jäätelöä naamaansa kaksin käsin. Muutenkaan sitä ei voi kuvata. Jäätelö näytti olleen tuutti ennen kuin se oli sulanut möhjöksi. Lapin noita oli jäätelössä leuan kärjestä kulmakarvoihin asti ja molemmat kädet myös. Toisella penkillä istui tukeva, hyvin laitettu nainen, joka kiukutteli kovaäänisesti kännykkään venäjäksi.

Katselin saapuvia busseja kohti, kun sain melkein sydämenpysähdyksen. Henkilöauton kuljettaja nojasi autonsa äänitorveen. Ääni vielä kaikui talojen välisesä kuilussa. Venäläiseltä oli pudota kännykkä.

Lapin noita oli lähtenyt vaeltamaan suoraan kadun poikki. Ilmeisesti henkilöauton kuljettajakin melkein sai sydämenpysähdyksen. Kaksi bussia ja toinen henkilöauto onnistuivat vetämään liinat kiinni. Lapin noita laahusti täysin tietämättömänä äänistä ja autoista kadun yli ja katosi Stockmannille (ehkä ilmaiseen vessaan?).

Silloin tällöin olen hyvin lähellä nähdä, miten ihminen liisteröidään kadun pintaan, mutta tämä oli lähin pitkään aikaan. Bussi, johon nousin, taisi järkyttyä myös; kuljettaja hermostutti minua lisää vetämällä päin kaikkia punaisia valoja matkan varrella.

Eilen illalla ihailin parvekkeelta auringonlaskua. Pihassamme hortoili nuori mies polkupyörällä. Nurmikolla. Minun on selitettävä, että talomme nurmikko on kolmelta suunnalta orapihlaja-aidan reunustama. Talon seinän vierellä kulkee asfalttikaista, jota yleisesti käytetään läpikulkutienä (yleistä pihoille näillä seuduin), mutta nurmikolle ei ole mahdollista eksyä.

Katselin nuorta miestä, joka liikkui kuin hidastettu filmi tai kuin syvällä veden alla - lähinnä potkimalla itseään jaloin pyörän kahta puolta. Asukas hän ei ollut. Meillä on kukkaistutus, yllättävän monipuolinen. Nuorukainen pysähtyi tutkimaan läheltä ja hitaasti paria kukkaa, jotka juuri tähän aikaan kukkivat. Kun hän alkoi poimia niitä - hidastetusti - kiljaisin vastalauseen.

Hänkään, kuten Lapin noitakaan, ei reagoinut näkyvästi, mutta hitaasti, hitaasti hän nousi pyörältään, nosti sen pensasaidan yli, kiipesi perässä ja vaelsi tiehensä. Seuraavana päivänä huoamsin, että kukat olivat kadonneet hänen mukanaan.

Kumpikin mainittu tapaus kummastutti minua pääasiassa siksi, että noita ja pyöräilijä eivät reagoineet normaalisti äkilliseen ääneen. Vaikka ihminen ei piittaisi, hänen luulisi säpsähtävän, katsovan ympärilleen tai muuten reagoivan. Ainakin nuorukainen silti noudatti vaatimustani viedä pyörä pois nurmikolta, joten oletettavasti hän kuuli. Lapin noidan taas olisi luullut näkevän kaksi bussia, yksi kummalakin puolellaan; ne eivät ole pieniä esineitä ja hän käveli etupuskureisa kiinni.

Miten voi elää niin utuisesti? Olipa sitten juovuksissa tai pölyssä?

Järkyttäviä asenteita

2008-05-28T18:03:00.003+02:00

Vantaalla on tyhjennetty vuorokauden ajan asekeräilijän yksiötä, josta on löydetty toistasataa asetta, patruunoita, kranaatteja, ruutia ynnä muuta mukavaa.

Tämä on jo sinänsä huolestuttavaa; mistä sitä tietää, mitä outoa naapuri piiloittelee asunnossaan? "Kaikki naapurit ovat vähän outoja", kuten Salkkareiden mainoslause aikoinaan kuului. Vielä paljon huolestuttavampaa on mielestäni se keskustelu, jota Helsingin Sanomissa on asiasta käyty. Monet keskustelijat ovat syvästi suivaantuneita siitä, että viatonta asekeräilijää on ahdisteltu. Lisäksi olen lukenut asiantuntevia lausuntoja siitä, että patruunat, kranaatit ja ruuti asunnossa eivät ole sen kummempi palovaara kuin mikään muukaan ja että päiväkodin evakuointi on ylireagointia. On myös paheksuttu syvästi niitä mielipiteen esittäjiä, jotka puuttuvat toisten ihmisten harrastuksiin.

Ikävä todeta, mutta tässä uutisoinissa selvästikin paistaa läpi aseidenvastainen juridispoliittinen näkökanta, jota poliisi omilla värikkäillä "lausunnoillaan" lietsoo vielä lisää.

Mikään ei muuta sitä tosiasiaa, että Suomessa on maailman kolmanneksi eniten aseita asukaslukuun suhteutettuna, joten on oikeutettua todeta, että aseet ja metsästys ovat olennainen osa kulttuuriamme.

Riippuu vähän paljonko sitä ruutia ja patruunoita siellä oli, ellei sitä nyt kymmeniä kiloja ollut niin ei se käsittääkseni suurempaa vaaraa sivullisten turvallisuudelle olisi aiheuttanut.

Kyllä tämä vaikuttaa poliisin taholta taas hätävarjelun liioittelulta.

Kyllä vapaassa yhteiskunnassa täytyy nuhteettomilla kansalaisilla olla oikeus omistaa aseita. Se on osa suomalaista kansallista identiteettiä ja siitä puhuvat tilastotkin

Jos et itse ole metsästäjä tai asekeräilijä, niin ei kai se sitä tarkoita, ettei kukaan muukaan saa olla?

Onko Kansallinen Kivääriyhdistys asialla? Vai ajattelevatko jotkut ihan oikeasti noin? Ja jos ajattelevat, niin... mitä ne naapurit todella piiloittelevat? Sinkoja? Konekivääreitä? Kalashnikoveja? Sehän on osa suomalaista kansallista identiteettiä... Hei! Onko minun identiteetissäni jotakin vialla, kun en ole mikään Annie Tarkka-ampuja tai "Pistol-toting Mama"? Väkivaltaisin esine, mikä kodistani tai sen puoleen vanhempieni kodista on koskaan löytynyt, on kalapuukko. "Moralla murhat mukavasti." Mistä saisi ostetuksi poikkisahatun haulikon eteisen vaatenaulakkoon?

Hallasta huolimatta

2008-05-25T07:34:00.002+02:00

Rupesi jo huolettamaan, kun oli niitä hallaöitä, mutta rautatieaseman marjaomenapuut jaksavat kukkia tänäkin keväänä.

Kun ei ole omaa puutarhaa, nautitaan muiden istuttamista kasveista.

Viattomuuden asuntoja

2008-05-21T11:08:00.002+02:00

Onkohan maailmassa mitään niin viatonta ja toivorikasta kuin uusi asunto, kun se on vielä tyhjä ja kaikuva?

Se residenssi, jossa minä ja mies olemme pitäneet joitakin vuosia majaa, ei valitettavasti ole antanut minulle sellaisia muistoja. Kun kävimme katsomassa sitä ensimmäisen kerran, siellä asuttiin vielä. Meillä oli muuttofirma, ja mies meni edellä vastaanottopäähän, kun taas minä valvoin lähtöpäätä ja pesin lattiat. Viimeisen autokuorman mukana menin uuteen auntoon, joka tietenkin oli täynnä sinne sun tänne sijoiteltuja huonekaluja, pakauslaatikoita ja ambulanssimiehiä, koska mies oli ollut liian tarmokas ja saanut sydänkohtauksen. Silti täällä on ollut hyvä olla ja asua.

Kuitenkin ensimmäinen asunto Peltolammilla on jäänyt hyvästä syystä mieleen. Taloa vasta rakennettiin. Lankomiehen kanssa kävin tutustumassa, kun talo oli juuri noussut tulevan kotini korkeuteen. Märän betonin hajua, betonirautoja, puolivalmiita portaita, taivas katon sijalla ja ympärillä kasvavia mustikoita.

Sittemmin muutin samassa talossa toiseen asuntoon. Koska edellinen ei menyt heti kaupaksi, minulla oli aikaa siirtää tavaroita kämpästä toiseen. Pääasiassa kirjoja, joita kasasin siisteihin pinoihin seinille. Tulevaan makuuhuoneeseen vedin lattialle patjan ja pöytälampun (en enää edes muista, miksi - saattaa olla, että äitini oli tulossa Helsingistä käymään ja tarvitsi vuoteen). Vein tyhjään asuntoon myös levysoittimen ja kuuntelin Juliette Grecoa istuen jalat ristissä sillä patjalla. Ystävättäreni tuli katsomaan ja tarjosin hänelle Camparia vedellä laimennettuna, koska olin juuri ollut Italian-matkalla.

Yhtä kiehtova tunnelma oli, kun samainen ystävätär muutti ensimmäistä kertaa omaan asuntoon. Hän tarjosi Saint-Germain -viiniä, koska luimme siihen aikaan Yarbron Saint-Germain -vampyyrikirjoja. Istuimme lattialla jalat parvekkeella ja lipitimme viiniä. Hänellä oli kotoa lähtö vähän viivästynyt, koska hänen piti periä isoisänsä asunto, mistä sitten lopulta ei tullut mitään.

Kolmas tilaisuus oli sisareni poika, joka oli lainannut isoäidiltäni asunnon takuurahat. Asunto oli viehättävä yksiö, joka antoi Tammelantorille. Hänelläkin oli patja eikä mitään muuta. Myöhemmin osoittautui, että hän ei asunut kai kahta kuukautta ja piti ne takuurahat, mutta se tunnelma... Itse asiassa, jos olisin pysynyt naimattomana, olisin mielelläni muuttanut kyseiseen yksiöön. Hyvin järjestetyt huonetilat, aika korkealla talossa, mutta näköala torille. Sääli.

Sitä tunnelmaa ei voita mikään. En ole koskaan pystynyt päättämään, näyttääkö asunto tyhjänä isommalta vai pienemmältä kuin kalustettuna. Sisään muuttaessa isommalta, mutta ulos muuttaesa miettii, miten kaikki ne tavarat ja kaikki se elämä ovat mahtuneet tähän pieneen tilaan?

Tiedonvälityksen ongelmia

2008-05-18T15:49:00.005+02:00

Loppuviikolla kävin Sokoksella ja minua nauratti lappunen hyllyn reunassa. Tampereen Sokos myy muiden tuotteiden ohella Teivon Lihan valmisteita. Kyseinen tiedotus ilmoitti:

Valitamme, että Teivon Lihan tiedonvälitysongelmien vuoksi tuotteissa on puutteita.

Minua eivät niinkään naurattaneet puutteelliset tuotteet vaan se, että Teivon Lihalla on myyntipiste suoraan Sokoksen seinän takana Kauppahallissa. Tuntui, että vähän jalkatyötä ja tiedonvälityksen ongelma olisi tullut korjatuksi - tuskin Sokos niin paljon Teivon Lihan tuotteita myy.

Tosin tiedonvälitysongelma on voinut olla vähän pitemmällä ketjussa. Olin kävellyt sanotun Kauppahallin myymälän ohi, ja siellä pörräsi kaksi tuikikiukkuista naishenkilöä. Toinen kiljui juuri:

Kyllä ne perkeleet laskuttaa muistavat!

Niin että kenties ongelma on ollut tuotantoketjussa.

Ja kun menen ketjua taaksepäin, niin juurihan tässä on valiteltu, että Elisalla on mystinen vika, jonka vuoksi viestit eivät päädy sinne, minne pitäisi.

Ylipäätään en ymmärrä, miksi kukaan ostaisi Teivon Lihan tuotteita Sokokselta, kun Kauppahalli on suoraan seinän takana?

Toinenkin tiedonkulun ongelma syntyi perjantaiaamuna kello neljä. Miksi maailma on omistautunut valvottamaan minua kello neljä aamulla? Tällä kertaa heräsin kovaan musiikkiin. Luulin hetken, että kelloradio oli mennyt sekaisin päästään - olin päivällä pyyhkinyt siitä pölyt, ja joskus se intoutuu toimenpiteen jälkeen metelöimään jumalanhylkäämiin aikoihin. Sitten totesin, että radiomusiikki on harvemmin nuotin vierestä. Joku tai jotkut lauloivat musiikin kanssa, tai siis vähän sinne päin. Menin vessaan. Meteli kuului kovempaa. Menin olohuoneeseen. Aina vain äänekkäämpää. Avasin parvekkeen oven, kurkistin parvekelasista, ja vinosti minusta alaspäin notkui kaksi nuorukaista kuin märät sukat parvekkeen kaiteella, jodlasivat ja karistelivat tuhkaa alapuoliselle parvekkeelle. Neljän ja viiden välillä aamulla.

Yritin huudella hillitysti, jotta voisivatko herrat olla pikkuisen hiljempaa? Hetken kuluttua toinen huomasi katsoa ylöspäin ja sanoi:

Painu vittuun sieltä.

Peräydyin arvokkaasti ja menin keittämään aamuteetä. Toivotin hengessäni hyvää krapulaa.

Things that go bump in the night

2008-05-13T15:47:00.003+02:00

Hella Wuolijoki muisteli, miten he Kukkialla 1914 kuuntelivat kajavia yöllä, hän ja Sulo ja Eino Leino, ja miten Eino Leino myöhemminkin kaihosi kajavien huutoa yöllä.

Ja katit. Olen minäkin viettänyt kesiä Kukkialla lapsena, ja siellä mitään kajavia ollut, kaijakoita ne olivat. Ja Eino Leino oli masokisti, jos hän kaihosi sitä kirkunaa öisin. Tässä on ollut yösateita ketjussa, ja hemmetin kaijakat ovat kiljuneet yö yön perään kello kahdesta asti aamulla ihmiset hereille. Nousin yhtenä yönä katsomaan ikkunasta, ja siellä niitä istui vastapäisen talon katolla kuin Hitchcockin filmissä. Kaijakoilla on hyvä työmoraali; kun sataa ja matoset nousevat pintaan, niin liikkeelle lähtö ja huuto on välitön ja hirmuinen, oli kello mitä tahansa.

Viime yönä ei satanut eivätkä kaijakat huutaneet. Sen sijaan poliisiauto suoritti takaa-ajoa sireenit päällä kello neljä aamulla. Enkä sen jälkeen saanut nukutuksi. Aamulla satuin olemaan kylpyhuoneessa, kun tasan klo 7.05 pärähti hirmuinen ääni. Hyppäsin ulos sukistani. Yksi naapuri on ilmeisesti uusimassa kylpyhuonettaan, ja piikkaajat aloittivat tunnontarkasti työnsä suoraan alapuolellani olevassa kylpyhuoneessa; lattia ja kiinni muurattu kylpyamme saivat kyytiä.

Tämä valkeni minulle, kun lähdin kauppaan ja pihassa istui työmies tupakalla. Haastattelin häntä mitä kohteliaimmin ja uteliaimmin. Sanoi, että joku oli jo ehtinyt reklamoida, ja hän pani lapun talon ilmoitustaululle. Katsastin, ja olihan siellä teipattu ruutuvihosta revitty lappunen, johon oli lyijykynällä tekstattu: "Teemme piikkausta huoneiston nro -- kylpyhuoneessa. Jos on jotakin sanomista, sopii sanoa teettäjälle tai isännöitsijälle."

Mitähän ensi yöksi keksitään?

Ai niin, otsikko on tietysti klassisesta runosta:

From ghoulies and ghosties
And long-leggedy beasties
And things that go bump in the night,
Good Lord, deliver us!

Perusasiat, suuret päätökset

2008-05-07T15:35:00.003+02:00

Pohdin pienten, arkisten asioiden ratkaisevaa vaikutusta, kun tehdään vaikeita päätöksiä. Luulen, että useat voivat muistaa omasta elämästään hetken, jolloin vaaka keinuu tasapainossa, kun on tehtävä suuri ratkaisu, ja miten pieni asia voi sen vaa'an kallistaa - joskus vastoin tervettä järkeäkin.

YLE Teemalla on esitetty pari jaksoa Itä-Euroopan juutalaisista tai pikemminkin juutalaisten itäeurooppalaisista juurista. Viime jaksossa useat vanhukset muistelivat lapsuutensa ruokia, joiden vertaa he eivät sen jälkeen olleet saaneet. Muistot liittyivät juutalaiseen äitiin - äiti ja ruoka oliat erottamattomat. Tämä kertoo, mitkä ovat perusaistit myös muistoissa - maku- ja hajuaisti. En viitsisi viitata Proustiin ja hänen hemmetin madeleine-kakkuunsa, johon tällä kohtaa kuuluisi viitata.

Mutta kysehän oli juuri näiden pienten, perustavien asioiden ratkaisevasta vaikutuksesta. Jaan Krossin ensimmäinen kansainvälinen menestys oli "Keisarin hullu". Idealistisen miehen kuvaus jääköön nyt sivuun, se ei liity aiheeseeni. Kirjassa valmistellaan Timotheus von Bockin pakoa venäläisestä Virosta Länsi-Euroopan vapauteen vaimonsa ja poikansa kanssa. Kertomus on niin viiltävän jännittävää, että luin sitä rystyset suussa - onnistuuko? Saadaanko heidät viime tingassa kiinni? Sitten tulee yllätyskäänne: kun kaikki on järjestyksessä, Timo tulee ja kertoo perheelleen, että hän ei lähde minnekään. Tämän päätöksen vuoksi, voin paljastaa, hän myöhemmin kuolee.

Ratkaisu johtui pihlajanmarjojen mausta. Timo on kävellyt ulkona odottamassa lähtöä, ja tulee poimineeksi kouraansa pihlajanmarjoja, panee ne suuhunsa ja syö. Hän kertoo kiihtyneenä ratkaisustaan vaimolleen, painaa tämän kasvoja vasten pihlajanmarjaterttua ja sanoo:

Ja minä ymmärsin: tehkää minulle mitä tahansa - edes näiden marjojen takia minä en voi mennä mihinkään...

Tämä "aavistuksen verran makea ja hullun kirpeä maku" ratkaisee Timon vaikean päätöksen.

Toinen mieleeni painunut kirjallinen kohta on Njalin saagasta. Gunnar on julistettu lainsuojattomaksi ja aikoo paeta maasta. Hänen hevosensa kompastuu. Hän kääntyy ja katsoo kotiin päin.

"Kaunis on seutu", hän sanoo, "enkä kai koskaan ole nähnyt sitä näin kauniina. Vaaleita niittyjä ja vastakynnettyä peltoa. Ratsastan kotiin enkä matkusta minnekään."

Myös Gunnar kuolee. Kohta on vuosien mittaan tullut usein mieleeni, kun olen katsonut keväistä, tylsää maisemaa. Tämän kotoisen, ikävystyttävän näyn murtama mies kääntyi kotiin ja kuoli.

Olisi perin hyväksyttävää murtua katsoessaan lapsen silmiä, rakastetun valokuvaa tai jotakin muuta itsessään tärkeää ja romanttista. Mutta pihlajanmarjat? Vastakynnetty pelto?

Mikä on se asia, joka saisi minut purkamaan matkalaukkuni ja jäämään, jos minulla olisi elintärkeä syy lähteä? Mikä olisi se viimeinen, pieni, arkinen kapine, maiema tai ehkä sana, joka kallistaisi vaa'an?

Värikästä vappua kaikille!

2008-05-01T07:41:00.001+02:00

Katutarkkailijan tunnustuksia

2008-04-28T17:29:00.002+02:00

On häkellyttävää kävellä huomaamattaan päin suurta peiliä ja nähdä itsensä hetken ajan vieraana ihmisenä. Siitä kokemuksesta ei helpolla selviydy. Yhtä hämmentävää on törmätä yllättäen johonkin omaan ennakkoluuloonsa ja joutua tunnustamaan sellaisten olemassaolo.

Niin kävi minulle, kun olin menossa bussilla keskustaan. Bussi pysähtyi (Tampereen) Stockmannin pysäkille. Katselin joutessani ihmisiä. Huomasin nuoren naisen kadulla polvillaan, katse painuneena alaspäin, muovinen kippo polvien edessä. Ja ajattelin: "Ei pahus, nyt suomalaisetkin ovat alkaneet kerjätä! Ja nuori nainen vielä!"

Katsoin kauhistusta toisen kerran ja näin nuoren naisen polvilla avoimen murutupakkakotelon. Oikein kuulin, miten ajatukseni liikahtivat sivuttain toiseen viitekehykseen. Ja siten näin nuoren naisen, joka oli ostanut kahvin Stockmannin Delistä ja bussia odottaessaan kiersi savuketta. Mitä normaalein näky.

Mikään muu ei ollut muuttunut, vain yksi pikku yksityiskohta, jota ensin en ollut huomannut. Ja häpeällisestä teosta tuli tavallinen katuhavainto. Häpeä on minun puolellani. (Häpeä siksi, että jos romanialaisen näköinen kerjää, en paheksu enkä kummastu; kun luulin suomalaisen kerjäävän, paheksuin. Rasistinen ennakkoluulo, jota en uskonut omaavani.)

Rakkaus on haukka

2008-04-22T17:32:00.000+02:00

Olen vuosia lukenut Aale Tynnin kääntämiä runoja kokoelmasta "Tuhat laulujen vuotta". Kürenbergiläisen (muuta nimeä ei tiedetä) 1170 vaiheilla kirjoittama runo on minusta ollut lähinnä koristeellinen, kunnes luin keskiaikaa käsittelevän kirjan, jossa haukkametsästäjä viittasi tähän runoon, ja yhtäkkiä tajusin sen.

Kesyttelin haukkaani
vuoden, ylikin.
Kun se minuun suostui,
niinkuin halusin,
ja kiersin höyhenvaipalle
kultakoristeen,
se siivet nosti lentäen
maahan etäiseen.

Näin sitten haukan sorjan;
se kaartaa ilman rantaa
ja silkkistä nauhaa
se nilkassa kantaa.
Ja valossa sen siivet
kultaa säkenöivät.
Tuo, armon Herra, yhteen
ne, jotka ikävöivät.

Melkoisella loikalla siirryn siihen, mitä Dr. Phil tapaa sanoa mustasukkaisille; rakkautta ei voi pakottaa. Sitä joko päättää luottaa toiseen tai sitten ei.

Haukankesyttäjälle tulee aina hetki, jolloin haukka on päästettävä ensimmäiselle lennolleen. Lintua on ruokittu kädestä, sitä on käsitelty, jotta se tottuisi ihmisen kosketukseen, sille on puhuttu, sitä on lennätetty hihnoissa (jesset; en tiedä, mitä suomenkielistä nimeä niistä käytetään; ne hihnat, jotka haukoilla aina on jaloissaan, jotta ne voidaan sitoa orrelle), sille on pyöritetty lihanpalaa pitkän narun päässä, jotta se tottuisi iskemään, ja sille on annettu palkintoja kädestä, kun se on iskenyt syöttiin.

Sitten on kuitenkin edessä totuuden hetki. Haukalta otetaan huppu päästä maastossa ja se lähetetään lentoon. Siten se palaa tai ei. Ei ole mitään keinoa pakottaa, taivutella tai houkutella. Se tulee, jos se haluaa. Tästä totuuden hetkestä runo puhuu; tästä totuuden hetkestä rakkaudessa on kysymys. Lemmitty tulee luo tai ei.

Keskiajan tapaan runolla on toinenkin merkitys. Keskiaikana kaikella oli neljä allegorista merkitystä:

Thus the four types of allegory deal with past events (literal), the connection of past events with the present (typology), present events (moral), and the future (analogical).

Haukkarunon kirjaimellinen merkitys koskee haukan kesytystä, moraalinen merkitys rakkautta, mutta analoginen kuva sielua, joka pääsee vapauteen ihmisen kuollessa. Typologinen merkitys on ehkä kuva siitä, miten minä yli 800 vuotta myöhemmin tulkitsen Kürenbergiläisen ajatuksia hänen kirjoittaessaan runoa. Kuka uskoisi, että yksi runo voi tarkoittaa niin monia asioita?

Minulla on haukkani lujasti kädelläni. Kürenbergiläinen - kuka tietää, palasiko hänen haukkansa vai ei? Runo pysähtyy ikuisesti epävarmuuden hetkeen, joka samalla on se huikein; siinä punnitaan sekä haukka että kesyttäjä.

Inha luonteeni

2008-04-17T12:49:00.002+02:00

Tänään olen kokenut todella raskaan päivän ja paljon kyyneliä. Kaikki johtuu luonteestani ja siitä, että inhoan nuoria, tietokonetaitoisia miehiä. Tai näin siis minulle on kerrottu. Paljon enemmänkin henkilökohtaista luonneanalyysiä olisi ollut tarjolla, mutta purskahdin kyyneliin ja tuhosin viestin.

Juttu alkoi näin. Juuri, kun Sampo-Pankki iski, myös tietokoneeni sanoi yhteistyön irti. Illalla olin sulkenut sen normaalisti. Aamulla yritin avata sen. Ei pihaustakaan. Yhtä hyvin olisin voinut kiinnittää piuhan olohuoneen pöytään. Ei inahdustakaan. Aloitin siitä, mistä 15 vuotta tietokoneiden kanssa pelannut henkilö aloittaa; tarkistin, että laitteesen tulee virta. Check. Otin piuhat irti ja panin hyvin huolellisesti ja tiukkaan takaisin. Check. Painoin poikkeuksellisella huolellisuudella käynnistysnappia (Compaq-koneissa hankalan mallinen). Check.

Noin kaksi pitkähköä kaupunkikorttelia residenssistäni on e-tupa, jonka näihin tapahtumiin asti olin vilpittömästi kuvitellut olevan Tampereen kaupungin palvelupiste. Menin seuraavaksi sinne. Kummastuin lievästi, koska paikka oli täynnä Elisan ja TTV:n mainoksia. Pöydän takana istui nuori mies, joka olisi käynyt hyvin Waffen-SS:n värväysmainoksesta (ei pahaa sanaa vaaleista, arjalaisen näköisistä nuorukaisista sinänsä; minulla on kaksi sen näköistä sisarenpoikaa, vaikka he kyllä yleensä näyttävät enemmän ilmeitä). Esitin ongelmani ja tekemäni toimet. Nuorukainen sanoi:

- Siellä koneen takana on sellainen viipperä. Pyöriikö se?

Olen pitkien vuosien aikana tottunut nuorten tietokonemiesten tapaan uskoa, että naisilla on kukkakaali korvien välissä, joten sanoin vain:

- Koska kone ei käynnisty, ei tuuletinkaan toimi.

Nuori mies lausahti:

- Se on virtalähdeongelma. Voin tilata uuden, mutta haluan koneen ensin tänne.

Kerroin, että minulla ei ole autoa käytössä ja pyysin häntä katsomaan minua: 160 cm, hiukan ylipainoa, myöhäiskeski-iässä. Sanoin, että käsittääkseni e-tuvalla piti olla myös kotipalvelu (jotakin sellaista on silmieni ohi lehdessä kulkenut). Ilmettään väräyttämättä nuorukainen lausui:

- Tuokaa se tänne.

Kompuroin hämmentyneenä ulos ja menin kotiin pohtimaan ongelmaa. Kampelamieheni - jonka sydänvika estää häntä edes nostamasta keskusasemaa lattiasta - ehdotti, että tilaisin taksin. No, matka ei ole pitkä, mutta taksit ottavat lähtöhinnan, ja olisin joutunut pyytämään kuljettajaa hakemaan laitteen olohuoneesta enkä tiennyt, miten kauan arjalaisnuorukainen olisi pällistellyt konetta, olisiko sen voinut jättää toimistoon vai pitänyt viedä välillä kotiin (eli pahimmassa tapauksessa neljä taksimaksua), joten koetin seuraavat pari päivää miettiä ratkaisuja. Henkilövaakaan sain keskusaseman, 12 kg. Talon korkein matkalaukku on 70 cm, koneen korkeus ylittää 4 cm. Ulkona satoi. Matkalaukkuteline on, mutta ilman päällistä kapine olisi luistellut telineessä, ja se sade. Ajattelin huopaa, mutta matkalla on useita rappusia (tässä talossa on hissistä ulko-ovelle monia portaita ja kaksi tarpeetonta väliovea, Teiskontiellä on kehno päällyste, samoin jalkakäytävillä, matkalla on liikennevalot ja siihen aikaan oli vielä syviä lätäköitä, lunta ja sen sellaista). Luovuin vastahakoissti yrityksestä viedä kapine millään keinoin itse.

Sitten hain muita vaihtoehtoja. Meillä oli käynyt edustaja pienestä firmasta, kun kampelamiehellä oli kone. Soitin sinne, mutta he olivat luopuneet tästä toimintamuodosta. Lopulta päädyin Pirkkasoftiin, jossa olen konetta jos toistakin hoidattanut aikana jos toisenakin. Tärppäsi. Hilpeästi kysyttiin, sopiiko tulla katsomaan tunnin päästä, ja että he tarkistavat, onko tämä Compaq vakiomalli vai vanhempi, jolloin täytyy keskustella muista vaihtoehdoista. Tunnin sisällä tuli ystävällinen ja kohtelias mies, avasi hetkessä koneen, totesi sen vakiomalliksi ja kysyi, onko huomenna liian myöhään. Ja niin lähti kone.

Seuraavana päivänä soitettiin. Ilmoitettiin, että tuuletinkin pitäisi vaihtaa, ja jos minulle sopii, he panisivat lisää muistia hintaan se-ja-se. Kokonaismaksu häkellyttävän alhainen (olin sihen mennessä löytänyt kirjastosta toimivan koneen ja saanut selville, mitä e-tupa olisi ottanut koneen korjauksesta liikkeessä tai kotikäynnillä, ja siihen nähden Pirkkasoft oli lievästi sanoen vertailukelpoinen - puhumattakaan kaikista taksimaksuista, joista en ole saanut selville, olisiko kone pitänyt käyttää e-tuvassa katsottavana ja tuoda uudelleen vai olisiko se voinut jäädä sinne - puhumattakaan "osan tilauksesta").

Pirkkasoftin mies vielä pisteli piuhatkin takaisin paikoilleen.

No, pohdin tätä kaikkea sydämessäni ja kirjoitin e-tupaan (jonka olin saanut selville olevan yksityinen firma, joka saa Tampereen kaupungilta rahallista tukea), että ehdottaisin heille kotiavun lisäämistä valikoimaan, ja selostin tapausten kulun.

Sain takaisin viikon kuluttua snärkin viestin, jonka mukaan heillä on kotiinkuljetus, että heidän hintansa olisivat olleet täysin kilpailukykyiset (vaikka ilmoittaja lisäsi, että hän ei tiedä juttuun kuuluvan osan hintaa), ja että olin varmasti erehtynyt viereiseen tietokoneliikkeeseen, koska monet tekevät niin ja sitten valittavat heille.

Valitettavasti tulistuin täsä vaiheessa. Ilmoitin, että voin olla lyhyt ja pyylevä, mutta tyhmä en ole, ja kykenen kyllä erottamaan liikkeet toisistaan. Ilmoitin myös, että minulle ei ollut kerrottu mitään kuljetuksesta, vaikka olin sitä kysynyt. Erehdyin myös mainitsemaan, että nuoret nörtit tapaavat olla kuuntelematta naisia, joten en ihmetellyt, että heidänkin nörttinsä oli tehnyt niin. Kerroin erään esimerkin aivan eri tapauksesta, jossa tällainen oli tapahtunut (mistä jutusta epäsuorasti kävi ilmi, että olen usein avannut itse koneeni ja tehnyt asiaankuuluvat korjaukset omakätisesti). Tarkoitukseni oli lähinnä olla yksilöimättä juuri heidän nörttiään, vaan pikemminkin osoittaa, että tällaista suhtautumista on.

Niinpä sain se viestin, joka sai minut tänään itkemään. Kyseinen nainen vastasi henkilöön menevillä repliikeillä. Hänen mukaansa kukaan ei ole haukkunut minua tyhmäksi (en väittänytkään, vain annettu ymmärtää), vaikka ilmeisesti sitä olen; että valitukseni kertoo minun luonteestani eikä heidän palvelustaan, ja että on ilmeistä, että inhoan kaikkia nuoria miehiä ja siksi... Missä vaiheessa siis puhkesin kyyneliin ja tuhosin viestin.

Mieheni kuunteli kärsivällisesti, jtoen rauhoituin vähitellen. Vieläkin silti ihmettelen, mitä tämä e-tuvan harpyija tarkoitti kirjoittamalla: "Virtalähteen vaihtoon ei tarvita kotikäyntiä." Että he olisivat toimittaneet se postipakettina ja jättäneet minut vaihtamaan sen? Että liikkeessä juoksuttaminen keskusaseman kanssa oli täysin oikein ja normaalia? Vai jotakin muuta, mitä?

Joka tapauksessa toivon, että korekammat voimat ja asiakkaat joskus rankaisevat, mutta pelkään, että hämmentyneitä ihmisiä loukataan vuodesta toiseen tässä "kaupungin palvelupisteessä".

Vai onko minulla todella vain inha luonne?

Eurojen migraatio

2008-04-15T15:56:00.003+02:00

Edelleenkin olen sumplinut Sampo-Pankin kanssa heidän mystisistä jutuistaan. Tietokoneella ei pääse mihinkään, ja asiakaspalvelussa istuvat ilmeisesti kaikki pankinjohtajasta tuhatjalkaiseen. Keskustelin tilieni mysteerioista lopulta naisen kanssa, joka ilmoitti olevansa sijoitusneuvoja (tällä kertaa ongelmana oli käyttöluottoni kuukausilyhennys, jossa oli mystisiä piirteitä). Sijoitusneuvoja sanoi ei tietävänsä käyttöluotoista, mutta voivansa lukea johdon lähettämää ohjetta migraatiosta.

Ilmeisesti migraatio on virallinen sana tälle mullistukselle. Minun mieleeni sana toi lähinnä lintujen kevätmuuton. Kun pitkistä ja mutkikkaista lauseista hahmotin kokonaiskuvan (onneksi tein aikoinani töissä paljonkin virkakielen kääntämistä suomeksi), niin näin sieluni silmissä, miten eurot lentävät kaukaisuuteen ja töräyttelevät mennessään. Käyttöluotoista paljastui, että maaliskuun erä on lupaa kysymättä jätetty perimättä ja lisätty lainan loppusummaan. Saman tien pankin kuukausikulut peritään tuplattuina 18. päivä. Tilaamani maksullinen kuitti tullaan ilmeisesti perimään perjantaina, mutta itse kuitti on migroitunut jonnekin Tanskan horisonttiin. Ensi viikolla lennähdän itse taas pankin konttoriin viemään hiekkaa lattialle ja livertämään isoilla fonteilla henkilökunnalle. Pitänee ottaa kirja mukaan, jonoja piisaa.

Sampo-Pankin pentele, osa 2

2008-04-10T17:14:00.002+02:00

On tässä viikossa ollut kestäminen. Ensinnäkään en ole vieläkään saanut selville, onko eräs suoraveloitus veloitettu tililtäni vai ei, vaikka asiaa on selvitellyt ainakin kolme Sampo-Pankin virkailijaa. Onneksi vältin eilen sen totaalisen pysähdyksen - olin tehnyt ostokseni ennen kuin jämähti, ja tänään nostin kaiken irtoavan käteiseksi (toivottavasti kukaan 18-vuotias rosvo ei kaappaa käsilaukkuani, kun kuljen kaupungilla).

Kaupan päälle tietokoneeni sanoi yya-sopimuksen irti tiistaiaamuna. Melkein kivenheiton päässä kodistani (näkyy ikkunasta) on Tampereen kaupungin neuvontapiste - e-tupa. Menin tietysti sinne, kuvailin oireet ja sain diagnoosin. "Virtalähde on mennyt, pitää tilata uusi." Hyvä tähän asti, mutta sitten kaupungin nörtti ilmoitti, että hän haluaa vielä nähdä koneen. Vikisin, että tällä iällä ja tämän kokoisena se on hankala kuljetettava. Ei herättänyt kiinnostusta. Kotona kokeilimme pari päivää kampelamiehen kanssa eri keinoja, joilla saisin koneen sen kivenheiton päähän. Talouden matkalaukut osoitautuivat mitatessa 5 cm liian mataliksi. Koneen torniosa on liian liukas sidottavaksi matkalaukkukärryihin (joiden uudelleen kokoaminen vei kampelamieheltä puoli päivää ennen kuin edes ehdin itse ruveta pähkäilemään ongelmaa - miten ihmeessä koskaan selvisin Mensan testien kineettisestä osiosta?) ja taksi - jota mies ehdotti - oli mielestäni lähtömaksuineen mahdoton idea - sinne ja takaisin kuin "Hobitti"-kirjassa, ja sitten oletettavasti taas kerran, kunhan tarvittava osa on hankittu. Lisäksi löysin Palvelukeskuksen Internetiltä e-tuvan hinnaston, eikä Tampereen kaupungin kehuttu palvelu ole vähimmässäkään määrin ilmainen eikä edes halpa. Lopulta päädyin soittamaan liikkeeseen, joka on huoltanut tietokoneeni (kolmas tähän mennessä) jo viisitoista vuotta. Kehuisin nimeä, mutta keskustelupalstoilla se on kuulemma laitonta, joten ehkä täälläkin. Mies tuli kotiin, katsoi koneen, vei mukanaan, toi seuraavana päivänä eli tänään, oli vaihtanut virtalähteen ja vielä tuulettimenkin, lisännyt muistia, ja ta-daa - 127 euroa. Ottaen huomioon, että nopean laskelman mukaan e-tuvan maksu olisi ollut 40-80 euroa + uusi osa + taksimaksut (ilmeisesti kone olisi pitänyt käyttää e-tuvassa kahdesti - ensin tarkastettavana ja sitten osan vaihdossa) eikä lisämuistia eikä tuuletinta olisi tullut, ja homma olisi vienyt ties kuinka kauan, niin kyllä kelpo ammattilainen aina kaupungin amatöörit voittaa.

Kaikuja menneisyydestä

2008-04-06T16:32:00.002+02:00

Iltasanomat uutisoi serbistä, joka pani omaisuuden puoliksi:

Branko Zivkov, 76, teki työtä käskettyä. Hän nimittäin pisti kaiken mahdollisen irtaimen puoliksi vasaroista ja kylvökoneesta lähtien.

Homma hoitui uutistoimisto Reutersin mukaan hiomakoneella. Aivan kaikkea Zivkov ei sentään kahteen osaan nyrhinyt.

- En ole vielä päättänyt, miten halkaisen lehmän. Hänen pitää päättää, mitä haluaa - sarviosan vai häntäosan, suivaantunut maanviljelijä kertoi paikallisille viestimille torstaina.

Koska osa asianosaisista on jo mullan alla, voin kertoa, että aikoinaan vanhempani erosivat ja toinen aviopari erosi myös. Isäni ja se toinen rouva, josta tuli äitipuoleni, todistivat toisiaan vastaan samana päivänä oikeudessa (siihen aikaan tarvittiin vielä uskottomuustodistus) . Tuleva äitipuoleni oli kiukutellut, koska hänen silloinen miehensä oli odottanut hänen hoitavan perunamaan. Hän oli valittanut, että se rasittaa häntä. (Tämän tarinan kertoi sen toisen pariskunnan mies äidilleni.)

Kaikki pantiin puoliksi. Tuleva äitipuoleni (tällä hetkellä isäni uusissa naimisissa oleva leski) pani kaiken niin kirjaimellisesti puoliksi, että hän kiipesi talon yläkerrassa vuokralla asuvan nuorenparin keittiöön ja koppasi sieltä sähkölevyn, otti puutarhakeinusta katoksen (!) ja mittasi perunamaan tarkoin kahteen osaan ja kaivoi perunat ylös (kesäkuussa). Mies seisoi vieressä ja hoki: "Älä nyt vain rasita itseäsi."

Olin jonkinlaisissa väleissä äitipuoleni kanssa sen jälkeen, kun isäni ja perunankaivaja menivät naimisiin, mutta koskaan en kysynyt (vaikka aina kutkutti), mitä he tekivät sillä puutarhakeinun katoksella kerrostalossa...

No, voin kertoa tarinan loppuunkin. Äitipuoleni entinen mies joutui tietysti maksamaan rahana talon arvosta puolet. Hän ei tohtinut ottaa pankkilainaa. Naapuritalossa asunut naimaton nainen tarjoutui antamaan rahat, mikäli äkillisesti vapautunut naapuri naisi hänet, ja näin tapahtui. Isäni ja äitipuoleni elivät aviossa isäni kuolemaan saakka; vajaa kuukausi isäni kuolemasta äitipuoli oli jo Espanjassa lomalla uuden miehen kanssa. Äitini järjesti minulle muutamia isäpuolia, joista yksi oli espanjalainen ja toinen minun ikäiseni. Sisareni sylki nauloja, mutta minusta hommaa oli kiinnostavaa seurata ja äidilläni oli hauskaa. Hänkin on jo edesmennyt.

Minua huvittaa seurata "Tohtorit"-sarjaa, jossa Caroline ei millään tajua, miksi hänen äitinsä haluaa naida nuoremman miehen. Sivusta seuranneena voin kertoa, että ikä ei vaikuta, muut seikat ovat tärkeitä. (Sen espanjalaisen isäpuolen muuten vei iäkäs, mutta rikas saksalaisrouva.)

Sampo-Pankin pentele

2008-04-01T15:34:00.002+02:00

Minä onneton omaan tilin Sampo Pankissa ja maksan laskunikin Internetissä. Sain hyvissä ajoin varoitusviestin pankista. Sen mukaan moni toiminto tulisi olemaan kiinni pääsiäisenä, mutta esimerkiksi automaatit toimivat. Terävänä henkilönä nostin käteistä, koska lähdin siitä, että jos jokin menee pieleen, korjaajia ei saada. Kaikki toimi. Tänään oli aika ryöstää kampelamiehen tili (siirrän aina hänen eläkkeensä omalle tililleni, koska minä hoidan laskutkin) ja maksaa ensimmäisen päivän maksut. Olin myös hyvissä ajoin kokeillut yhteensopivuutta pankin ohjelman kanssa ja jopa tarkistanut, että saldotiedot olivat tavoitettavissa.

Ja sitten rupesin hoitamaan perheen raha-asioita. Kaikki meni hienosti, paitsi kun tuli aika painaa "hyväksy lasku" -näppäintä. Ohjelma kaatui. Saman tien kaatui koko Internet. Kirosin lievästi, nostatin kaiken takaisin ja yritin taas. Sama tulos. Kirosin vähemmän lievästi ja soitin asiakaspalveluun. Ainakin siellä vastattiin nopeasti, mutta vastaaja aloitti kyselemällä konettani, Windows-ohjelmaani ja sitä, käytänkö Exploreria. Sen jälkeen hän tunnusti, että vastaavaa ongelmaa ei vielä ollut tullut vastaan. Ja neuvoi käyttämään mobiilipankkia.

Yritin. Koko kone kaatui. Kirosin vielä vähän äänekkäämmin ja sammutin koneen, avasin uudelleen ja yritin taas. Sain kuin sainkin kaiken maksettua ja rahat siirrettyä, vaikka siinä touhussa puolet salasanakortista meni kerralla (joka maksu vaati ainakin kaksi salanumeroa erikseen, koska kaikki piti tehdä vähintään kahteen kertaan) ja saldo ei täsmännyt oman kirjanpitoni kanssa, joka on hyvin tarkkaa.

Tässä vaiheessa kampelamieheni ehdotti viiniä ja olutta. Hain toista toiselle ja toista toiselle, söin lounaan ja tarkistin vielä kerran. Kirjanpito piti paikkansa, laskut olivat menneet, mutta erinäiset laskut olivat "varattu"-osastolla eli ymmärtääkseni luottokorttini oli toiminut, mutta liike ei ole saanut rahojaan pankista. Ei minun ongelmani.

Vaihtaisin pankkia, mutta mikään muukaan pankki ei lehtitietojen mukaan toimi virheettä. Mitä on tehtävä ihmisen, joka yrittää olla tunnollinen, jos tekniikka panee vastaan?

Kampelamiehen kovat kokemukset

2008-03-30T12:05:00.002+02:00

Minulla on juuri hiukan huono omatunto, mutta tilanne oli tulossa eikä sitä voinut välttää.

Kampelamieheni hoiti vuosia taloutta varsin pätevästi, millä väliin ylvästelinkin - harvemman aviomies pesee ikkunoita. Toista vuotta sitten häneen iski syvä masennus (muiden tautien lisäksi) ja talous jäi. Kertakaikkiaan. Olin syvästi huolissani, mutta vaikka miten hinasin häntä lääkäreille ja erilaisiin kokeisiin, mitään fyysistä ei löytynyt. Ilmeisesti hän on paremmasa fyysisessä kunnossa kuin kymmeneen vuoteen. Silti hän ei tee muuta kuin eisttää kampelaa sängyssä.

Niinpä otin taas taloustoimet itselleni. Selvä asia. Tänään tuli sitten pieni hakaus. Olin käyttänyt keittiön Chifonet-liinaa siihen, että jynssäsin hellan keltaisesta valkoiseksi (kampelamies tupakoi innokkaasti keittiössä, ja se näkyy). Tulin maininneeksi, että olisi pitänyt muistaa heittää Chifonet pesukoneeseen eilen, kun valkopyykki pyöri. Hän sanoi. "Se on se mustapippuri, jota kaadoit hellalle."

Jesses, mutta poltin hihani. Kerroin hänelle (huomio, en käyttänyt isompia fontteja - sitä en tee koskaan, puhun vain terävämmin ääntäen, ja sitäkin harvoin), että en ollut kaatanut mustapippuria hellalle. Viime viikolla olin vahingossa ripotellut timjamia ja pyyhkinyt senkin heti pois, enkä tiennyt, että kampela edes huomasi sitä, koska hän ei ollut koko keittiössä, kun laitoin ruokaa. Ilmoitin myös, että keltainen Chifonetissa oli nikotiinia. Sen jälkeen otin koko liinan, pudotin sen roskiin ja otin uuden tilalle. Sitten esitin uhkavaatimuksen, jonka mukaan kampela saa valita kolmesta vaihtoehdosta:

1) Hän alkaa taas hoitaa osansa huushollista. Silloion sopii arvostella, jos tekee osansa.

2) Hän hakee sellaisen talouden, jossa toimitaan hänen sääntöjensä mukaan.

3) Hän pitää lärvinsä kiinni.

Se veti miehen hiljaiseksi. Siten hän kysyi pienellä äänellä, haluanko hänen muuttavan muualle. Toistin selkeät ehdot ja mainitsin kyllä rakastavani häntä, mutta että minulle ei nipoteta, varsinkaan aiheetta.

Sitten lupasin hakea olutta, jos se auttaa järkytykseen. Ei kuulemma tarvittu, mutta nyt hän makaa litteänä petin pohjalla, kaksi-ja-puolikkaat ajavat TV:ssä, eikä kukaan katsele. Nyyh.

Teinkö kamalan väärin?

Panee ihan pöykyttämällä

2008-03-26T17:25:00.003+01:00

Aamuisella kaupparetkellä (jolla tuuli oli paljon ikävämpää kuin lumi) oli tilaisuus katsella, miten tämä odottamaton talvi näkyi Tampereen katukuvassa. En muista koskaan ennen nähneeni miestä lumilapion kansa töissä Sokoksen sisätiloissa.

Suomalainen joustavuus paljastui taas. Kesänlämpimän talven jälkeen katukuva oli yhtäkkiä kuin Grönlannista; paksuja talvitakkeja, turkisreunahuppuja ja niiden päälle kiedottuja villaisia kaulahuiveja. Ei tietenkään kaikilla. Yksi pajunvirpimäinen tyttöraiska oli yllätetty keskellä Hämeensiltaa. Tuulihan painoi lunta korkeiksi nietoksiksi toiselle puolen Hämeenkatua, kun taas tuulenpuolella jalkakäytävät olivat paljaiksi kuuratut. Hämeensillalla tuuli pääsi todella puhaltamaan. Tyttöpaha seisoi huojuen keskellä siltaa polvien yli ulottuvassa nietoksessa avopäin, pitkä tukka riepoen pään ympärillä, päällään kittananpieni takki, trikoinen minihame ja sukkahousut. Sääliksi kävi. Toisaalta mummut vaelsivat pyöreinä palloina tomerasti tuulta päin kinoksissa apteekin puolella katua.

Yllättävän moni oli sitä mieltä, että sateenvarjo on täsmälleen oikea kapine, kun lunta tulee 10 m/s päin silmiä. Yhdistelmä turkishuppu ja sateenvarjo oli erikoisen herkullinen näky, samoin se hyvin arvokkaasti pukeutunut herrasmies, jonka suoja kääntyi yhtäkkiä nurin. Hänen ilmeestään päätellen kukaan ei ollut uskaltanut kohdella häntä sillä tavoin hänen ikänään.

Kiinalainen tai japanilainen neitonen oli paljain päin, mutta hän oli pannut kasvoilleen sellaisen suojuksen, jotka ovat tuttuja SARS-epidemian aikaisista kuvista. Viehättävin näky oli Kalevassa kirkkopuiston aukealla. Siinä meni kärsivällinen nuori äiti ja hänen vieressään sellainen kaljapullon kokoinen topattuna kuin teddykarhu, molemmat kärsivällisesti askeltamassa tuulessa, joka yritti nostaa ilmaan minut ja ostoskassin molemmat ja nakata kirkon koivujen sekaan.

Kaikesta sisälämmöstä huolimatta olemme sopeutuvaa jääkarhukansaa (paitsi ne sateensuojat).

Taas henkistä järkytystä

2008-03-23T06:59:00.001+01:00

Aivan suoraan poimittu keskustelupalstalta otsikoineen ynnä muineen:

koirat ja niiden kaltaiset
Kirjoittanut: omistajat 21.3.2008 klo 12.41

Kaupunkeihin pitäisi perustaa koiravapaavyöhyke, joka käsittää keskustan ja jotkin lähiöt.

Ketään ei voida pakottaa sietämään koirien haukuntaa kerrostalossa, jota niitten omistajat ei edes usko, että niitten koirat tekee niin. Ja sitten niitten haju, yäk. Koirat kulutta vettäkin enemmän kuin ihmiset, kun niitä tarvitsee pestä, itsensä lisäksi.

Kulttuurin puolesta rintamaan!

2008-03-17T15:26:00.002+01:00

KYLTTYYRIN VASTAISKU!

Mitä on se kulttuuri! Ota selvää.

>> Tilaa kulttuuriblogeja Blogilistalta. <<

>> Valitse kulttuuriblogeja suosikiksi Blogispotissa. <<

Se on kulttuuriteko.

[Kopsaa tämä viesti omaan blogiisi, levitä sanaa ja tee tilaamalla tilaa kulttuurille.]

POPUlaarin vastaiskuun vastaten

Puhutaanpa byrokratiasta

2008-03-14T12:01:00.002+01:00

Aivan ajanlaskumme alussa ensimmäinen työpaikkani oli silloisen tavaratalon varastossa. Olin tosin konttoristi. Kyseistä työpaikkaa ei enää ole, vaan sen muinaisella sijaintipaikalla on Tampereen Tullintori. Voin muuten mainita, että äitini ensimmäinen työpaikka ennen toista maailmansotaa on yhä sama rakennus, ja se tunnetaan kapakkana nimeltä Telakka, vaikka silloin se oli jotakin ihan muuta. Minun ensimmäisen työpaikkani kahvihuone oli myös sanotun nykyisen Telakan tiloissa. No, se siitä.

Joka tapauksessa sanotulla työpaikalla toimitettiin Wm Sandberg Oy:n tilauksia maaseudun kauppiaille. Kuorma-autonkuljettajistamme osa oli ollut hevosrenkejä, kunnes hevoset poistettiin ja miehet pantiin autokouluun. Yksi työtovereistani oli adventisti ja hänellä oli vakavia vaikeuksia, koska siihen aikaan lauantai oli työpäivä. Kun lauantaita lyhennettiin klo 14 loppuvasta klo 12 loppuvaan, esimiehemme ei ilmoittanut mitään (asia oli kerrottu hänelle suulisesti ja se loukkasi hänen arvokkudentunnettaan; olisi pitänyt tulla kirjallinen tiedotus). Keräännyimme yhteen ja neuvottelimme salaa. Lopulta kuljetuspäällikkö soitti ammmattientarkastajalle, syntyi hirmuinen kalabaliikki ja saimme yli tehdyt tunnit vapaana. Seuraavan vuoden ajan esimies yritti saada selville, kuka oli soittanut, mutta kukaan ei "tiennyt". Meillä oli myös ulkohuussi. Samainen esimies yritti esittää, että olisi taloudellisempaa, jos kertaalleen käytetyt käsipaperipyyhkeet käytettäisiin uudelleen vessapaperina, mutta sihen emme suostunet. Jouluaatto oli myös työpäivä, mutta siellä ollessani yleensä joku miehistä sanoi, että menkää kaikki kotiin, minulla ei ole mitään tärkeää, voin päivystää. Koska olin pitkän aikaa ainoa tyttö (ja hyödyllinen trukin painona, kun piti mennä kynnyksen yli), sain miehiltä hyasintin jouluaattona.

No. Tarkoitukseni oli kirjoittaa työpuvuista. Työ ei ollut ihan puhtaimpia, koska tehtäviin kuului myös varaston puolella käynti ja pakkausten tutkiminen, varsinkin, kun jostakin kuormasta epäiltiin jääneen jotakin tai jotakin kiireistä piti vielä pakata mukaan). Niinpä vaadin työasua, joka työehtosopimuksen mukaan kuului virkaan.

Siitäpä syntyi ongelma. Olin varastossa, mutta konttoristi. Lopulta minulle lähetettiin myyjättären asu - tummansinistä silkintapaista, valkoiset tereet kauluksessa ja hihansuissa. Pieni ongelma: kokoni oli silloin 36, ja kyseinen leninki oli numeroa 46. Soitin kohteliaasti ja esitin ongelman (helkkari, olin juuri ja juuri täytänyt 18 jas huono riitelemään esimiestason kanssa). Minua neuvottiin, että voisin itse pienentää koltun oikean kokoiseksi. Kerroin, että hallussani ei ole ompelukonetta. Oli muuten valhe, isoäidilläni oli vuosituhannen vaihteen tai jotakin siihen suuntaan Singeri, jalalla poljettava; minä vain en osannut käyttää sitä. Lopulta, puolen vuoden neuvottelun jälkeen, hyväksyttiin, että saisin siivojan työmekon oikeaa numeroa, vaikka se ei sääntöjen mukaan konttoristille kuulunutkaan.

Siinä vaiheessa olin jo vaihtamassa työpaikkaa. Jätin koltun seuraajalleni. Koska työpaikka oli myös vähän helvetin kylmä (siivoojamme tapasi aamuisin lakaista lattian lumella talvella, ja se tapasi jäätyä lattiaan - ainoa tuntemani toimisto, jossa piti varoa liukastumista sisällä)- ensimmäinen töihin tulija latasi Porin Matin sahajauhobriketeillä (yksi tehtävistäni oli pitää tukkimiehen kirjanpitoa lastauslaiturilla, kun vaunut tulivat - talvella siihen tarvittiin muutakin kuin se siivoojan kolttu). Halasimme töihin tullessamme sanottua Porin Mattia. Kuumempaa sulhoa en ole tavannut. Työtoverini yksin jäätyään halasi väärältä puolelta eli luukun yläpuolelta ja syttyi tuleen. Miehet sammuttivat hänet, mutta kolttu paloi vyötäröön asti. Olin aika närkästynyt kuultuani asiasta. Olisin aivan laillisesti voinut ottaa työtakin mukaani ja se olisi ollut hyvä siivoustakki. Siihen maailmanaikaan naiset vielä käyttivät siivoustakkeja (ja menivät kauppaan papiljotit päässä).

Lokit tulivat

2008-03-12T18:11:00.002+01:00

Väittävät, että harmaalokit pesivät kallioilla. Meillä ne pesivät Kalevan tornien tasaisilla katoilla. Tuttuja lintuja kautta kesän.

Viime yönä heräsin neljän aikaan aamulla lokkien huutoon. Kummastelin tosissani, mikä ääni se voi olla; eiväthän lokit vielä täällä ole, vasta kahden tai kolmen viikon kuluttua niiden pitäisi saapua. Lokeilta se kuulosti.

Päivällä sitten mies sanoi, että lokit lentävät. Kevät on todella täällä. Ensin etelätuuli toi lepän siitepölyn (siitä en sattumoisin koskaan erehdy) ja sitten lokit. Mukavaa.

Kun asuimme vielä esikaupungissa, koivut muuttuivat violetinvärisiksi jo silloin, kun hanki oli maassa. Nämä kaupunkikoivut eivät vaihda väriään (eikä hangesta tietoakaan) ja tuntuu, että kevät tulee nurkan takaa yllätyksenä joka vuosi.

Rnkä muista, koska olen viimeksi nähnyt tähtiä.

Mitä niissä kouluissa nykyään opetetaan?

2008-03-10T08:50:00.002+01:00

Haluan heti selvittää, että otsikko ei tarkoita opettajien työn vähättelemistä, vaan on sitaatti C.S.Lewisiltä. Kyllä minä tiedän, että opettjat yrittävät parhaansa. Kauhistelen vain sitä yleisen tietämättömyyden määrää, joka välillä tulvii ylitseni.

Nyt olen käymässä Suomi24-keskustelupalstalla keskustelua, joka toi ongelman taas kerran esiin.

Alkajaisiksi nimimerkki "Ruutisalaliitto" kirjoitti otsikolla "Kuningas Jaakko I, äitinsä murhaaja" seuraavasti:

- Elokuvassa "Gunpowder, Treason & Plot", ("Ruutisalaliitto"), ohjaus Gillies MacKinnon, Englanti 2004, näytetään, kuinka Englannin kuningas Jaakko I (eli King James I, joka oli myös Skotlannin kuningas, Jaakko VI, eli King James VI) murhauttaa äitinsä, Skotlannin kuningattaren Maria I:n, päästäkseen Englannin kuninkaaksi.

Minä reagoin kertomalla, että Maria Stuartin mestautti kuningatar Elisabeth ja että ruutisalaliitto tapahtui 20 vuotta sen jälkeen. Vahvistukseksi pistin linkin Wikipediaan. Nimimerkki "Ruutisalaliitto" otsikolla "Miksi elokuva väittää muuta?"

- Wikipediahan kertoilee paljon muutakin, mikä ei ole samassa linjassa sellaisen historiankirjoituksen kanssa, joka ei ole valloittajien kirjoittamaa. Historiaahan on kirjoitettu aina uusiksi valloittajien propagandapyrkimysten mukaan, eikä Neukut olleet ainoa lajissaan. Miksi Ruutisalaliitto-elokuvan näkemys olisi sen "epätotuudenmukaisempi" kuin wikipedian? Kumpaa uskoa?

Seuraavaksi keskusteluun liittyi nimimerkki "Plaattojen lukija" ja alkoi esittää väitteitä holocaustista, mihin aiheeseen keskustelu sitten siirtyi. "Plaattojen lukijan" loppulause:

- Amerikkalainen Reader's Digest -lehti tiesi kertoa jo vuonna 1914, että Euroopassa oli kaasutettu 6 miljoonaa juutalaista. Ohhoh, onpa melekoonen ennustajalehti! "Sattumalta" oli "uhrien" lopullinen kokonaismäärä sitten juuri tuo tasan 6 miljoonaa vuosikymmeniä myöhemmin.

Kävin vielä vilkaisemassa tietoja tuosta alussa mainitusta elokuvasta, joka osoittautui television minisarjaksi, joka ei väitä mitään hölmöä vaan hyvinkin historian mukaisesti kuvaa tarinan Maria Stuartin paosta ruutisalaliittoon asti. Katsoneet kehuvat erityisesti kuningas Jaakon esittäjän näyttelijäsuoritusta.

Olen järkyttynyt, en siis TV-sarjasta, jonka haluaisin nähdä, vaikka tietysti se esitettäisiin yöllä (ehkä on esitettykin), vaan siitä tiedon määrästä, jota molemmat esittelemäni keskustelijat omaavat, ja myös siitä halveksunnasta, jota nämä besserwisserit esittävät Wikipediaa kohtaan. Kun ehdotan käymään kirjastossa ja lukemaan asioista kirjoista, kohtaan järkyttyneen hiljaisuuden.

Alan miehet (ja naiset)

2008-03-07T17:17:00.002+01:00

Olen tässä kummastellut.

Käyn kaupassa Tampereen keskustassa melko säännäöllisesti yhdeksän aikaan aamulla. Siitä varmaan johtuu, että näen koko ajan ns. alan miehiä (ja naisia), koska heillä on tapana kokoontua Alkojen ympäristöön, bussipysäkeille ja rautatieasemalle juuri niihin aikoihin. Olen jopa oppinut erottamaan samat yksilöt ja antamaan heille mielessäni lempinimiä. Mitään harmiahan heistä ei ole, aivan kuin eläisimme rinnakkaisuniversumeissa, läpinäkyvä seinä välissä (paitsi, kun haluaisi panna kauppakassinsa pysäkin penkille ja siihen on jo majoituttu).

Taannottain oli Aamulehdessä uutinen, jonka mukaan asunnottomien yhteisössä on ilmennyt tuberkuloositapauksia. Sen jälkeen en ole nähnyt yhtä ainutta alan miestä (tai naista). Missä he ovat? Lassottu jollekin leirille? Koottu sairaalan tarttuvien tautien osastolle tarkastuksiin? Käsketty ylittää kaupungin raja ennen auringonlaskua?

Tuntuu perin kummalliselta. Ikään kuin - tiedättehän - tyhjä tunne. Puuttuu jotakin, johon on tottunut, kuin ääni, jota ei kuunnellut ennen kuin se lakkasi.

Bussissa kuultua

2008-03-03T14:48:00.002+01:00

Tänään bussissa kahdella nuorella naisella oli ongelmia. Toisen koira oli pilannut hänen yönsä oksentamalla sänkyyn.

Toinen oli myötätuntoinen.

- Voi hyvänen aika sentään. Onko se syönyt jotain?

- Tietysti se on syönyt jotain. Se ei muuta tee kun syö koko ajan.

Maalauksista, osa 2

2008-03-02T15:19:00.004+01:00

Hans Holbein Nuorempi: Lordi Morette (osa maalauksesta)

Kaunokirjallisuudessa ja muotokuvamaalauksissa on jotakin samaa. Ainoa tapa päästä toisen henkilön ajatuksiin on lukea hyvää kaunokirjallisuutta. Kuten eräässä kirjassa kerran sanottiin (kirjailijan olen unohtanut, mutta lausetta en): "Jos haluaa tietää, mitä joku ajattelee, pitää kysyä häneltä. Voi olla, että hän vastaa. Silloinkaan ei saa selville, mitä hän ajattelee; saa selville vain, mitä hän vastaa." Hyvä kirjailija osaa joskus kertoa, mitä joku ajattelee.

Samalla tavoin ihmistä ei voi tuijottaa silmiin saadakseen selville, mitä hän ajattelee (no, joskus rakastavaiset voviat, mutta silloin heillä on muuta mielessään kuin luonteen tutkiminen.) Ihmiset harvoin katsovat suoraan silmiin valokuvassakaan. Sen sijaan hyvä muotokuvamaalari voi antaa tilaisuuden todella katsoa ihmistä silmiin.

Muotokuvamaalauksissakaan harvoin katsotaan todella silmästä silmään. Keskiajalla muotokuvat tehtiin ensin profiilista (ehkä näköisyys oli helpompi saada esille niin?) eikä renessanssinkaan aikana suora katse ollut tavallinen. Hans Holbein Nuorempi maalasi joitakin kuvattaviaan sillä tavoin.

Mielenkiintoista on, että hän tuskin koskaan kuvasi naisia näin suoraan. Tavallisesti naiskohteet katsovat sivuun ja jos he katsovat kohti, kuvan pääasia näyttävät silti olevan komeat puvut ja jalokivet. Joitakin miehiä Holbein maalasi suoraan edestä. Lordi Morette on yksi näistä. Vanhenevan, vahvaluonteisen miehen katse on väsynyt mutta voimakas; tässä olen. Holbeinin nuorten miesten ilme on usein tutkimaton, torjuva, mutta lordi Morette ei yritä salata mitään. Mies, joka tunnetaan vain nimellä "lähettiläs (oikeastaan toinen miehistä taulussa "Lähettiläät") on esimerkki siteeraamastani lauseesta: voi olla, että hän vastaa, mutta silti ei saa selville, mitä hän ajattelee.

Yhteistä Holbeinin malleille on eräänlainen elämään väsyneisyys. Oliko Henrik VIII:n aikana elämä niin raskasta? Vai paniko hän malliensa silmiin oman elämänväsymyksensä?

Tässä hän on: Hans Holbein Nuorempi. Ottakaa tai jättäkää, tässä minä olen, hän tuntuu sanovan. Tämä on katse, jonka hän tarjoaa peilille (sillä tavoinhan omakuvat maalattiin). Tarvitaan paljon rohkeutta katsoa peiliin noin.

Iljanne

2008-02-25T15:17:00.002+01:00

Onko iljanne-sanan kantasana sama kuin iljettävän tai iljetyksen? Pitäisi ainakin olla. Eilen tassuttelin siihen kauppaan, joka on sunnuntainakin auki. Tassuttelin itse asiassa kahdesti, koska kampelamies ei saanut mietittyä, mitä hän oikeastaan halusi syödä. Ensimmäinen retki oli karmiva. Mustaa jäätä lumikerroksen alla. Heikko ennakkoaavistus, kun jonkun jalanjälkien pohjat olivat liian mustat. Sekään ei joka hetki pelastanut; kerran meikärouva laski jalkapohjaliukua mäkeä alas. Enpäs kaatunut, mutta olin varmaan valkoinen kuin tilliliha ja hampaat nitkahtivat.

Toisella kauppakerralla olikin sitten lumipallokeli ja maa piti kuin Eri-Keeper.

Tänä aamuna kaikki, mikä voi olla jään peitossa, oli, ja kaikki sellainenkin, minkä ei olisi pitänyt olla. Aivan kuivan näköinen suojatie yritti heittää jalat alta, ja autot leikkivät Joulupukin rekeä. Melkoinen ääni, kun auto raapii nastoillaan katua. Oikein näkee, miten kuljettajan rystyset valkenevat. Bussien aikataulut olivat täysin sekaisin.

Lehden mukaan eilen olivat ensiapuosastot täynnä - ambulannsseja menikin ohi pitkin päivää. Tänään on tilanne sama. Tuuli ujeltaa pavekelasien raoissa kuin kauhufilmin taustaääni.

Vähemmän extremeä, kiitos!

Kylmiä väreitä

2008-02-22T16:28:00.003+01:00

Jouduin tahattomasti salakuuntelijaksi, kun takanani bussissa istui kaksi ilmeisesti viimeisellä luokalla olevaa tyttöä. Ainakin he pohtivat, kirjoittaako matikka vai ruotsi (molemmat päätyivät ruotsiin, koska matikka on niin vaikeaa).

Toista riipoi syvältä, koska hän joutuu kuukaudeksi harjoitteluun vanhainkotiin.

"Mä en kestä niitä vanhainkoteja. Mua inhottaa ne. Mulle tulee kylmiä väreitä, kun mä astun vanhainkodin ovesta sisään."

Teki mieleni kääntyä ja toivottaa asenteen rauhoittumista, mutta sitten ajattelin, että kyllä se siitä iän mukana. Tarkoitan, että olisi se vaikea paikka, jos joutuisi katsomaan lähiomaisiaan paikkaan, josta saa kylmiä väreitä, saati että itse joutuisi sellaiseen.

Ehkä se harjoittelu auttaa. Tosin olin jonkin aikaa vanhussairaalan aulaemäntänä vapaaehtoisjärjestön hommissa (siis lauluja ja leikkejä - käytännössä tosin juoksin vanhusten asioilla, vesilasi, unohtuneet silmälasit ja sen sellaista). Kaksi kertaa seuranani oli arviolta kaksikymppinen vapaaehtoinen. Hän oli kuin tönkkösuolattu silakka. Ensimmäisellä kerralla ajattelin, että tyttöparka oli ujo. Toisella kerralla tajusin, että hän pelkäsi mielettömästi vanhoja ihmisiä. Sitten häntä ei enää näkynytkään.

Onko se tätä nykykulttuuria vai mitä se on? Puolensa oli suurperheilläkin. Totuttiin kaiken ikäisiin ihmisiin.

Läheltä liippaa

2008-02-19T17:59:00.006+01:00

Tampereella keskustellaan nyt vuodesta 1918, koska Malmin Timo, tuttu mies yhdestä työpaikasta, on tehnyt asiasta kirjan. Joidenkin mielestä se on mennyttä historiaa. Voin kertoa, että läheltä liippaa.

Esimerkiksi yllä oleva kuva - punavankeja Keskustorilla. Kuljen luonnollisesti samaisen torin halki useita kertoja viikossa ja olen tehnyt niin koko ikäni. Isotätini seisoi noissa rivistöissä nuorena tyttönä. Hän oli vienyt isälleen leipää keskitysleiriin Kalevankankaalle ja jäänyt kiinni. Hänet olisi viety Lahteen ja todennäköisesti raiskattu ja ammuttu, mutta yksi vartija sääli sievää, pitkäpalmikkoista tyttöä, vinkkasi hänelle ja sanoi: "Mee likka kotiis". Isotätini pelastui. Iso-isoisäni pelastui Lahteen lähettämiseltä, koska hänen työnantajansa kävi henkilökohtaisesti vaatimassa parasta puuseppäänsä takaisin. Vankileirin komentaja piilotti paperit ja väitti, että sellaista miestä ei ole, mutta iso-isoäitini oli käynyt henkilökohtaisesti puhuttelemassa pomoa ja tämä tiesi, että Herman Lamminen on leirissä. Komentajan piti luovuttaa mies. Iso-isoisäni joutui kiinni, koska hän oli ollut Vilppulassa taistelemassa - "Pitää olla työläisten puolella" - ja hänen kotiin tultuaan naapurin muija oli rynnännyt ilmiantamaan hänet Tampereen vallanneille valkoisille. "Suuri punapäällikkö on tullut kotiin." Ei pappa-Hermanni mikään punapäällikkö ollut, vain tavallinen rivimies.

Kun sisareni meni naimisiin, sulhasen puolelta oli kutsuttu häihin myös heidän ikivanha naapurinsa. Isoäitini jäykistyi ja halusi kotiin. Kyseinen nainen oli juuri se ilmiantaja. Niin pieni kaupunki Tampere on.

Itse asiassa vieläkin pienempi. Isoäitini piirongin päällä oli koko lapsuuteni ajan muistoesineenä tykinammuksen hylsy. Kyseinen ammus oli ammuttu nykyisen Metso-kirjaston kohdalta pitkin Puutarhakatua. Ensimmäisessä työpaikassani oli jäämässä eläkkeelle hyvin mukava mies, joka kertoi olleensa kyseisen tykin apupoikana. Kysyin, mitä he oikein ampuivat, a hän sanoi: "Ei me mitään erikoista, oli vain käsky pitää katu tyhjänä, niin että ammuttiin sitä pitkin kranaatteja." Kuljen varsin usein myös sanottua katua; suunnilleen tykin paikalle on pantu Tampereen vesisuihkussa pyörivä graniittipallo.

Niin että pitäkää vaan se Mannerheimi siä metässä älkääkä tulko tunkeen sitä teurastajaa Tampereen keskustaan verikauhansa kanssa. Meinaan niin.

Kirjoja eri ikäkausina

2008-02-08T15:47:00.000+01:00

Kommentoin Johannes Knektmanin blogiin , että pidän eniten maailmasta, jossa nurkat ovat hiukan huterat. Sitten aloin miettiä, mitä tuli sanotuksi.

Totesin, että juuri näin on. Kun olin murrosiässä, luin hillittömästi Dostojevskiä. Toisin kuin yleensä en muista kirjoista yhtään mitään enkä ole lukenut kirjailijaa sen jälkeen. Samaan aikaan söin tolkuttomasti lakritsia. Minussa huomattiin matala verenpaine, jota jopa hoidettiin lääkkeillä. Kun iän mukana verenpaineeni normalisoitui, myös laktritsanhimoni meni ohi. Kuvittelen, että minulla oli jokin henkinen puute, jonka Dostojevski korjasi, mutta jota en enää pysty hahmottamaan.

Aikoinaan pidin nimenomaan kirjoista, joossa oli selkeä ja mieluiten onnellinen loppu. Loukkaannuin, kun Karen Blixen kirjoitti, että keskiluokka haluaa onnellisia loppuja. Aito ylhäisö ja käyhälistö ymmärtävät onnettomia loppuja. Sikäli kuin ymmärrän, olen niin työväenluokkainen kuin he tulevat - taustalla pelkkiä työläisiä ja torppareita. Sitten opin, että Karenilla oli omat syynsä ja juttu on ikäkysymys. Nuorempana halusin varmuutta elämään.

Nyt olen lopulta alkanut ymmärtää sitaattia, jota niin kepeästi kylvin ympäriinsä. Eli Tuutikin "Kaikki on epävarmaa. Se juuri tekee minut levolliseksi." Vihdoinkin ymmärrän lauseen ja pystyn seisomaan sen takana. Maailma on epävarma juttu. Kun sen hyväksyy, olo on levollisempi.

Viimeksi lukemistani kirjoista epävarmaa maailmaa ovat kuvanneet Karen Joy Fowlerin "Sarah Canaryn salaisuus" ja Lars Sundin "Onnellinen pieni saari". Nyt, kun olen valppaana, sen toisen, muukalaisen ja "ei ihan täältä kotoisin" olevan tarinaa kuvaa myös Jaan Krossin "Keisarin hullu" - sen ohella, että se kertoo Stalinin ajan Neuvostoliitosta.

Jos todella on valppaana, onko kukaan meistä "ihan täältä"? Ainakaan ihan loppuun asti?

Tarpeellista oppia

2008-02-06T11:44:00.000+01:00

Pagistaan haastoi minut seuraavaan:

Ideoi 5-10 kurssia, joille haluaisit osallistua, ja haasta viisi muuta jatkamaan meemiä. Koska kurssille on kuulemma kivempaa osallistua kavereiden kanssa, ota omalle kurssilistallesi mukaan yksi haastajasi kursseista, jolle haluaisit myös osallistua.

No, seuraaville kursseille olisi tarvis, joillekin jopa pakko, päästä:

1. Kodin elektroniikan käyttöohjeet

- lukeminen, käytännön sovellutukset
- erityisesti huomiota kohtiin, joissa tuntuu puuttuvan jotakin (yleensä myös puuttuu - jokin niin simppeli asia, että käyttöoppaan tekijän mielestä jokaisen olisi tajuttva se jo kehdossa)
- kodin käyttöelektroniikkaan kuuluu paitsi tietokone ja kännykkä, myös video, digiboksi, pesukone ja kahvinkeitin

2. Miten keskustellaan teknisen tuen kanssa

- edellisen jatkokurssi
- erityistä huomiota siihen suomen kielestä poikkeavaan kieleen, jota tekninen tuki käyttää, ja sanontoihin, joilla saa langan toisessa päässä olevan nuoren miehen uskomaan, että toisessakin päässä on ihmisolento

3. Arkipäivän magia, mihin se perustuu ja toimiiko se

- kurssin sisältö käsittäisi sellaisia uskomuksia, kuin miksi kananmunat keitetään kiehuvassa vedessä, auttaako suola munien ja perunoiden keitinvedessä; onko mustaan silmään todella apua raa'asta pihvistä; parantaako puhaltaminen pipin; onko C-vitamiinista apua flunssaan ja tulevatko matot puhtaammiksi tamppaamalla
- myös auttaako ryppyvoide ryppyihin, onko shampoo parempaa hiuksille, jos siinä on merilevää ja muita kaupan uskomuksia

4. Kieliopas nuorisokieleen

- äksän oikea käyttö tekstiviesteissä
- miten sanat lyhennetään
- pilkkujen käyttö nykyaikana

5. Jatkokurssi edelliseen; hymiöt ja niiden käyttö

6. Koska olisi syytä osallistua yhteisillekin kursseille, tarjoudun kurssin vetäjäksi Pagisin kurssille "Kasaajasta mapittajaksi", lisäyksenä aakkostajan oikeaoppinen käyttö.

- mitä hemmetin muuta minä tein koko työurani ellen kasaamista, mapitusta, lajittelua, rei'itystä, mapitusta ja mappien siirtoa varastoon, oli työnimike mikä tahansa? Tarjolla myös historiallisia ohjelmanumeroita, kuten paras tapa mapittaa laskukoneen nauhoja.

Thor ja Odin kirkonmäellä

2008-02-03T13:07:00.000+01:00

Minulla oli hämmentävä kohtaaminen tänään päivällä kirkonmäellä. Lähdin kauppaan päivällä (tupakkaa puuttui mieheltä). Maisema oli ensinnäkin vieras ja outo. Vaikka kuinka tulisi lunta, vuosien mittaan tietää vaistonvaraisesti, missä ovat jalkakäytävät, missä ajotiet; mihin ihmiset tallaavat polun tai ainakin yhdet jäljet (aina on yhdet jäljet), missä hanki jää rikkomatta. Nyt isot aurat olivat olleet töissä yöllä ja hienosti piittaamatta paikallisesta maantieteestä ne olivat jyränneet tiet eri paikkoihn, kasanneet korkeita jääpalavalleja polkujen poikki ja ylipäänsä muuttaneet maiseman tunnistamattomaksi.

Asiaa pahensi aurinko, joka häikäisi tuoreesta lumesta, ja puuskainen, todella voimakas tuuli, joka puhalsi jyrkän kirkonmäen harjalta vastaani.

Ja tuulen mukana puhaltui kaksi miestä. He kiitivät hurmioituneen näköisinä liukkaalla pinnalla, jossa enkelitkin olisivat kävelleet ankanaskelin. Molemmilla oli sotkuinen, harmahtava tukka, vaikka he eivät näyttäneet vanhoilta. Etumainen heilutti yhtä kainalosauvaa kuin miekkaa ja huuteli minulle: "Miksi kansa menee kirkkoon? Vai menevätkö he kirkkoon?" Samassa hän pyyhälsi ohitseni.

Toinen tuli peräsä käsivarret levitettyinä sivuilleen ja kiihkeä ilme silmissä. Yritin muotoilla vastausta ensimmäiselle (ei ollut kirkonmenojen aika), ja toinen mies kääntyi kohdallani, piti katseensa minussa ja lopulta juoksi mäkeä alas takaperin - yhä hurmaantuneen keskittynein ilmein ja lujaa.

Olivatko he kaksi "alan miestä", joilla oli liikaa virtaa vanttuissa? Vai kohtasinko jotakin outoa, joka tuli suoraan auringon silmästä? Oliko ensimmäisellä kainalosauva vai Gungnir-keihäs? Katsoin vaistomaisesti taivaalle, mutta Hugin ja Munin -korppeja ei näkynyt - ei edes variksiksi naamioituneina.

Pitää pidättyä lukemasta Neil Gaimania.

Suppean alan asiantuntija

2008-01-27T14:15:00.001+01:00

Thuvia, Marsin neito sankarin suojelemana Frazettan iki-inhottuun tyyliin

Olen yllätyksekseni sanut todeta, että olen Suomi24 -keskustelupalstalla hyvin suppean alueen asiantuntijan maineessa. Aina, kun keskustellaan ontosta maapallosta, Edgar Rice Burroughsista tai Marsin asukkaista, joku huutaa minua avuksi.

Mikä outo ilmiö on tietysti oma vikani; en ole pitänyt kynttilääni vakan alla. Kun ontto maa tulee esiin (ja se tulee usein) heiluttelen molempia käsiäni ja hihkun, että koko juttu on Burroughsin keksintöä. Ja vetelen asiaankuuluvia linkkejä ja muuta tieteellistä.

Kaikki alkoi siitä, kun isäni lainasi tuttavalta kirjan ja unohti palauttaa sen, ja minä käänsin krijan kätevästi isältäni. Kirja oli Burroughsin kaksoispainos "Maan uumenissa - Ikuisen päivän maa", jota ei kaiketi rehellisin keinoin olisi edes siihen aikaan saanut mistään.

Tai kaikki alkoi siitä, kun sain nelivuotiaana tuhkarokon, räydyin karanteenissa ja vanhempani kummakseen huomasivat, että olin ihan salaa oppinut lukemaan. Isä ei löytänyt siihen hätään muuta ja tuikkasi viattoman lapsukaisensa käteen "Tarzan, apinain kuninkaan".

Tai kaikki alkoi vielä aikaisemmin; kun isoäitini oli nuorikko ja avioparilla oli hyvin vähän rahaa. He kiistelivät sen käytöstä, kun tuore aviomies, tuleva isoisäni näki kirjakaupan ikkunassa kirjan "Marsin prinsessa", johon rahat juuri sopivasti riittivät. Jonka pehmeäkantisen sitten löysin isoäitini piirongista yhdessä Burroughsin kirjan "Tornin lainsuojaton" kanssa (joka viimeksimainittu oli "historiallinen" kirja, jossa seikkaili Englannin varastetu prinssi Magna Chartan aikaan).

Niin että minut on jo lapsena rokotettu Burroughsilla. Hyvä, että siitä on jossakin hyötyä.

Valkohai ja mammografia

2008-01-24T10:36:00.001+01:00

Tänään on tullut jo kaksi järkytystä, vaikka päivä on vasta puolessa. Ensimmäinen oli säätiedotus. Tampereen kaupunki lähetti ystävällisesti kutsun ilmaiseen mammografiaan. Vahinko vain, että aika oli tänään iltapäivällä, ja aamun säätiedotuksen mukaan tulossa oli uusi Pyryn päivä. Tamperetta tunteville riittää varmaan, että olisi pitänyt mennä - ja päästä kotiinkin - Itsenäisyydenkadun mäestä asematunnelin kautta Hatanpään rantaan. Muille kerrottakoon, että ne bussit, jotka eivät ole jo juuttuneet matkalle, jumiutuvat viimeistään Itsenäisyydenkadun jyrkkään mäkeen, jonka takana odottaa ahdas ja matala asematunneli, ja että Hatanpään sairaala on niemessä, johon puhaltaa suoraan Pyhäjäreltä, reitti ei ole ensiksi aurattava päätie (ellei ehkä ambulanssien vuoksi) ja että rakennus, jossa mammografiat otetaan, on kinttupolun päässä suoraan rannassa. Onneksi minulle tarjottiin heti ja iloisesti uutta aikaa jupisematta yhtään peruutuksista. Ehkä henkilökuntakin oli tamperelaisia?

Toinen järkytys syntyi, kun ovikello soi. Oven takana oli ainakin 30 cm minua pitempi tyyppi, joka nojautui eteenpäin ja hymyili hampailla, joita oli taatusti enemmän kuin ihmiselle kuuluu, ja valkoisempia. Tuli kummallisesti Nemo-filmin valkohai mieleen. Tyyppi jyrisi amerikkalaisen poliitikon äänellä jonkun nimen (ja heilutti solmiota, jossa oli kuvalla varustettu kortti) ja jonkin firman, josta en saanut selvää, ja halusi sisään "terveysasioissa".

Kysyin lähemmin, mistä oli kysymys. Hän intti, että ei kai sitä kynnyksellä tarvitse puhua, ja hoki sitä "terveysasioita". Salkku hänellä oli, sellainen iso, joten sanoin, että emme osta mitään. Hän sanoi, ettei myy mitään, mutta selittää sisällä. Olin lujana. Meillä on käynyt viime aikoina terveysväkeä - sairaanhoitajan sijainen antamassa miehelle piikkiä, kotisairaanhoitaja, lääkäri vahvistettuna sairaanhoitajalla, mutta kaikki paitsi se piikittäjä (ja sekin oli ilmeisesti lapsus - tyttö väitti tulleensa "sovittuna aikana") olivat soittaneet etukäteen eivätkä nojautuneet uhkaavasti hymyillen ylitseni. Niinpä intin edelleen, että lyhyt selitys olisi tervetullut ennen kutsua kynnyksen yli.

Yhtäkkiä valkohai tempasi salkkunsa, ilmoitti, ettei "tupata ellei tykätä" ja painui portaat alas.

Kumma juttu. Joka tapauksessa tuotti tyydytystä, kun jossakin alempana soi ovikello, ääni jylisi ja sitten ovi läimähti kovaa kiinni.

Jos kampelamieheni ei olisi ollut takavahvistuksena, olisin oikeasti pelännyt. Tietenkin hän vaikuttaa siltä, että hänestä ei ole vahvistusta kastemadollekaan, mutta tiedän, että adrenaliinin vallassa hän selättäisi merijalkaväen miehen - hän on saanut armeijassa likaisen tappelijan koulutuksen (kuten kävi ilmi Italian-matkallamme, mutta se on toinen tarina, kuten Kipling sanoo).

Mitähän se valkohai oikeasti myi?

Helvetti tuota tekniikkaa

2008-01-21T14:53:00.000+01:00

Minulla on ollut kahden täyden vuorokauden katkos tiedon valtatiellä. Sivullisen voi olla vaikea tajuta, miten traumatisoiva kokemus se on ollut, miten rampatutava - ja miten paljon kaljaa on kulunut.

Nettini tökki koko viime viikon. Launantaiaamuna se kieltäytyi täysin yhteistyöstä. Lauantaipäivä kului tekniikkaan. Lopulta onnistuin eliminoimaan useimmat mahdolliset virheet. Elisan tekninen palvelu ei ollut auki ennen maanantaiaamua. Kysymys ei ollut pelkästään ajankäytöstä (aina on kirjoja!) vaan sähköpostista, pankkipalveluista, jos ongelma todella on koneessa, ja myös esimerkiksi miehen sairaanhoidosta, johon ehdin ilmoittaa sähköpostiosoitteen.

Tänä aamuna pääsin läpi Elisan tekniseen palveluun (vain 8 minuutin odotus!). Siellä oli hyvin asiallinen kaveri, jonka kanssa kävimme läpi useita vaihtoehtoja ja lopputulokseksi tuli modeemivika. Nypin piuhat irti ja menin lähimpään Elisa-pisteeseen, jossa asiallinen kaveri ilmoitti, että modeemin resetointi vie yli tunnin. Jos asia ei korjaannu siinä ajassa, tarvitaan vain asiapaperit ja hän vaihtaa laitteen uuteen.

Kiitos ja siunaus. Kun tulin kotiin ja vetelin piuhat takaisin, homma hoitui. Paitsi että tämä hoitui, tiedän myös, mitä teen seuraavan ongelman syntyessä.

Nyt pitää vain pohtia, mitä tekee elämässä, jossa kaikki apu on Internetin päässä - joka ehkä ei toimi. (Yritin selvittää puhelinluettelosta Elisa-aukioloaikoja, ja arvatkaa, löytyikö.)

Mustasukkaisuutta ja väkivaltaa

2008-01-17T15:39:00.000+01:00

Turun käräjäoikeus on tänään tuominnut raisiolaismiehen elinkautiseen murhasta. Vahino vain, että Suomessa elinkautinen on harvoin yli 10 vuotta ja ensikertalaisella puolet siitä.

Noin kaksi tuntia kestäneen pahoinpitelyn aikana nainen sai päähänsä, ylävartaloonsa ja sisäelimiinsä vakavia vammoja. Häneltä katkesi muun muassa rintalasta ja seitsemän kylkiluuta. Kuoleman aiheutti lopullisesti omaan vereen tukehtuminen.

Mies itse oli sitä mieltä, että naisen vammat johtuivat kaatumisesta ja piti tekoa törkeänä pahoinpitelynä tai korkeintaan kuolemantuottamuksena.

Sairaalloisen mustasukkainen mies oli pari vuotta kestäneen seurustelun aikana pahoinpidellyt naista lukuisia kertoja. Nainen oli niitten seurauksena muun muassa kahdesti paennut turvakotiin.

Viime syyskuussa antamassaan välipäätöksessä oikeus määräsi miehen mielentilatutkimukseen. Sen perusteella mies oli teon tehdessään ollut täydessä ymmärryksessä. (IL)

Aikoinaan, kun asuin edellisessä talossani isoäitini kanssa, siellä kuului hirveä mellakka porraskäytävässä. (Ei ollut siinä talossa varsinaisesti epätavallista, mutta se on toinen tarina.) Kun katsoin ovesta, mies heilutti tuolia ja nainen ja kaksi lasta olivat pakenemassa portaisiin. Tiedätte varmaan maantieteellisen sijainnin - he olivat suoraan portaiden päässä minusta katsoen, vaikka kerrosta alempana. Vinkkasin heidät sisään, isoäitini roikkui hihassani ja sihisi vastalauseita. Perhe sukelsi meille turvaan. Mies ei nähnyt, minne he katosivat. Myöhermmin olen ajatellut, että isoäitini oli sikäli oikeassa, että olin todellisessa vaarassa, mutta minulta puututi silloin pelkoon tarvittava liipotin.

Isoäitini kunniaksi on sanottava, että tehty mitä tehty, hän keitti kahvia itkevälle naiselle (Muistetaan, että oli yö.). Minä soitin tietysti heti poliisin (ei ollut vielä kännykkäaika). Siten kaivoin kaksivuotiaalle lelulaatikon (sisarellani oli juuri silloin vauva-aika, ja minulla oli aina lelulaatikko valmiina). En ikinä unohda sitä nelivuotiasta, joka istui keittiön ikkunassa ja sanoi: "Koska poliisit tulevat hakemaan isän, että päästään kotiin nukkumaan?"

Poliisit tulivat ja perhe pääsi kotiin nukkumaan. Sittemmin kuulin urheiden naapureideni tehneen valituksen hallitukselle seuraavana päivänä ja perhe asianmukaisesti häädettiin. Kuulemani mukaan he muuttivat Helsinkiin. Sittemmin kuulin myös, että perhe oli asunut Tukholmassa, ja kun tapahtuman aikaan parivuotias oli ollut äidin masussa, mies oli puukottanut vaimoaan niin vakavasti, että Karoliinisella sairaalalla oli ollut täysi työ pelastaa kummankin henki.

Mitä tähn pitäisi sanoa? Että raisiolaisen miehen naisystävä sai, mitä ansaitsi? Että entinen naapurini sai, mitä ansaitsi? Että pitäisi panna liikkeelle lynkkausryhmät?

Minä en tiedä.

Dean Koontzin pahat ihmiset

2008-01-16T12:38:00.000+01:00

Useimmat kauhu- ja jännityskirjojen tekijät kuvaavat pahiksia, jotka ovat toinen toistaan kammottavampia. Kun kirjailija kilpailee kirja kirjalta hekumallisemmin silpomis-, ihmissyönti- ja raiskauskuvauksissa saadakseen pahan tuntumaan yhä pahemmalta, lukija alkaa kyllästyä.

Meidän halutaan uskovan punaveriseen, täysin rinnoin pahuutta huokuvaan pahaan. Long John Silver on reippaasti valinnut merirosvon ja murhaajan osan ja hänellä on varaa olla hurmaava; hän tietää olevansa hurmaava. Fantasiakirjoissa on sama juttu; ikiaikainen, pahaksi syntynyt Paha kilpailee Hyvän kanssa. Pahat ovat filosofisesti valinneet nimen omaan Pahuutena ilmentymisen ja toteuttavat sitä - usein kaameasti ja mielipuolisesti nauraen. (Minulle tulei vaivautunut olo: kun katsoin ensimmäisen kerran "Hohdon", olin vähällä kieriä naurusta elokuvateatterin lattialla, koska Jack Nicholson kirveineen ja irvistyksineen oli - no, kerta kaikkiaan, en minä sille mitään mahda - koominen. Ja muut purivat rystysiään kauhusta.)

Dean Koontz on valinnut toisen tien, ja minusta paljon kammottavamman. Kuten kirjassa "Pimeyden enkeli" sanotaan ja kirja-arvostelussani siteeraan, pahat ihmiset ovat pinnallisia, typeriä ja ikävystyttäviä. (Tokkopa Sauron Suurikaan olisi kyennyt sanomaan mitään merkille pantavaa - sen vuoksi hän kai ilmenee vain tuijottavana silmänä.)

Koontzin Junior Cain tappaa vailla mitään tietoa tekemästään, itsetyytyväisyyttä huokuen ja pitäen koko ajan muita ihmisiä tyhminä ja ikävinä. Kirjassa "Kuun valo" tiedemies ruiskuttaa väkisin muihin ihmisiin nanorobotteja ja uskoo tosissaan loppuun asti, että uhrit ovat iloisia ja kiitollisia omituisista asioista, joita heille tapahtuu. Hän ei yksinkertaisesti usko, että hänen uhrinsa kääntyvät häntä vastaan - hänhän on tehnyt heistä muita ihmisiä parempia, eikö olekin? Kirjassa "Taivaan portilla" tohtori Kuolema murhaa vammaisia ja halveksii heitä sydänjuuriaan myöten. Hänellä on mielestään oikeus poistaa rammat ja sairaat, koska he ovat yhteiskunnan kustannuksia ja esteettisesti epämiellyttäviä. Hänen vaimonsa on täydellisen itsekeskeinen yksilö, joka ilokseen kiduttaa henkisesti rampaa tytärtään vain ikävystymistään.

Juuri tällaisia pahat ihmiset ovat, ja juuri se heissä on niin kammottavaa. Ja pahinta on, että he ovat todellisia. Sauronia ei ole olemassa, mutta tohtori Kuolema ja Junior Cain kulkevat keskuudessamme. He ovat Adolf Eichmann, StoraEnson ja Nokian hallintoneuvoston jäsenet ja kaikki muut, jotka ovat kykenemättömiä näkemään muiden ihmisten ihmisyyttä ja näkevät toiset kustannuserinä ja kuluina.

He ovat oikeasti pelottavia.

30 markan valkoviinien tuntijat

2008-01-14T17:17:00.000+01:00

Kun vuosikausia tallasin scifi-porukoissa, joku sanoi kerran: "Tämä joukko on suuria 30 markan valkoviinien tuntijoita." Näin oli. Nyt olen suuri viiden euron valkoviinin tuntija.

Kun noin vuosi sitten mieheni päätti siirtyä kampelaksi ja lääkäriryhmä määräsi hänelle lääkinnän ja sen ohella kielsi kokonaan kaiken alkoholin, minä lojaalina vaimona lopetin kerralla myös. Ei tuntunut reilulta nauttia kotona juomia, joita hän ei saanut, ja kauppareissun pitkittäminen yhdellä pitkällä oli myös epäreilua ja tuntui hengityksessä. (Siihen aikaan hän vielä olisi kestänyt vähän pitkitetyn viipymisen.)

No, viime kevättalvi oli harvinaisen vaikeaa aikaa ennen kuin sopeuduin. Tampereella oli museoissa monia tosi kiinnostavia näyttelyitä, elokuvateattereissa esitettiin myös silloin tällöin katsottavia filmejä iltapäivänäytöksissä. Kun oikein teki mieli potkia seiniä, esitin miehelle kysymyksen:

Kumman hyväksyt mieluummin: menenkö museoon vai ostanko kotiin pullon valkoviiniä?

Mies ilmoitti, että viini sopii paremmin. Väärä vastaus, mutta sen jälkeen olen ostanut sen viinin ja katsonut vain kaihoisasti museoiden suuntaan (kerran poikkesin laboratoriokäynnillä pikaisesti Tampereen Taidemuseossa, mutta tuli sanomista).

No, nyt verryttelen taas viiden euron viinien tuntemustani. Tänään kulminoitui todella vaikea hetki. Sain taivutelluksi kotisairaanhoitajan tulemaan katsomaan, tarvitaanko kotilääkäriä, kuten omalääkäri ehdotti jo vuosi sitten. Koko viikonloppu oli todella tuskaista aikaa. Lahjoin lopulta miehen tänä aamulla lupaamalla olutta, jos hän on vielä tämänkin päivän kiltti. Niin, tiedän, tiedän, se on kuin lupaisi lapselle karkin, jos hän on kiltti hammaslääkärissä, mutta joskus on pakko. Itselleni ostin aamulla viinipullon. Kun en tiennyt, miten vaikea päivästä tulee. Minäkin tarvitsen silloin tällöin paapomista.

Suosikkiviinini oli ostettu loppuun (tällä hetkellä Levane, kuiva valkoviini, lähinnä hinnan vuoksi - normaalisti suosikkini olisi Piave Villa Anna, mutta sekin oli ostettu loppuun). Ostin australialaista. Kun hoitaja oli käynyt ja lähtenyt, kävin hakemassa kellarista karkit - miehelle KAKSI Lidlin Grafenwalder-olutta, jotka hän kiskaisi alta aikayksikön (tuli valehdeltua hoitajalle, joka lisäksi kehui miehen sydämenlyöntejä ja verenpainetta tietämättä, miten paljon vaikuttivat kolme Oxaminia, jotka jouduin syöttämään potilaalle) ja itselleni sen aussi-valkkarin.

Mies katsoi vähän pitkään.

Teki pikkuisen kipeää, joten huomautin, että viini maksaa vähän vähemmän kuin Nortti-tupakka, joita tuon joka päivä yhden ja parhaana kaksi.

Mies sanoi, että hän vain katsoi outoa etikettiä. Päätin uskoa. Siinä ja siinä.

Koska olen sen ansainnut.

Maalaustaiteesta pitäminen

2008-01-09T11:56:00.000+01:00

Joku taidehistorioitsija - olikohan se Gombrich? - teki minuun aikoinaan syvän vaikutuksen. Hän kirjoitti, että kaikki syyt pitää taiteesta ovat hyvä syitä. Jos joku pitää Dürerin vanhan naisen muotokuvasta sen vuoksi, että se näyttää hänen isoäidiltään, tai Rafaelin Madonnasta, koska on lapsena saanut suklaarasian, jossa se on ollut kannessa, ne ovat ihan hyviä syitä. Ei tarvitse opiskella suurta määrää hienoa sanastoa ja esitelmöidä chiaroscurosta tai mitään sellaista. Voi sallia itselleen taiteesta nauttimisen ihan omista syistään.

Edgar Degas maalasi oikein silmää hiveleviä balettitanssijattaria (jotka käyvät hyvin suklaarasioihinkin). Klassiessa balettihameessa olevat naiset kerta kaikkiaan ovat koristeellisia. Pidän hänen maalauksistaan myös sen vuoksi, että olen valokuvannut aika paljon, ja Degasin sommittelut ovat yllättäviä. Yhdestä taulusta pidän aivan omasta syystäni. Se on "La Classe de Danse", briljeeratakseni vaihteeksi alkuperäisellä nimellä.

Sommittelu on erinomaisen kohdallaan; etualalla kaksi tanssijaa selin, niin että he eivät vie katsekontaktilla huomiota tanssimestarista, joka tasapainottaa tyttöjen rivistön, ja mestarin ja tanssijattaren katseiden vaihto pitää taulun kasassa. Minun mieltymykseni syy on kuitenkin se nautinnollinen tapa, jolla toinen etualan tanssijattarista raapii selkäänsä juuuuuri siitä kohdasta, johon on niin vaikea saada kyntensä, ja taipuu juuuuri sillä tavalla - vartalo eteenpäin, pää taakse - kuin jokainen tekee yletyttyään täsmälleen oikeaan kohtaan.

Voin oikein tuntea, miten nautinnollinen kynsäisy se on.

Wien Neujahrskonzert

2008-01-02T18:12:00.000+01:00

Kampelaparkani tuli valittamaan, kun katselin ja kuuntelin uudenvuoden konsertin Wienistä. Hän kysyi, pitääkö tuota vinkumista kuunnella; eikö sieltä löydy mitään miltään kanavalta? (Äitini olisi ilmaissut itsensä vieläkin napakammin. Kerran, kun seurasin taas yhtä sovitusta Carmenista, hän kysyi, kuka seisoo kissan päällä.)

Tein selväksi, että sopii mennä käärimään tyynyä pään ympäri. Rouva seuraa nyt tämän ohjelman. Voi olla, että Suomen porvarillisinta ajanvietettä on seurata kyseistä ohjelmaa, vielä pahempi asia kuin Itsenäisyysvastaanotto, mutta perinteet ovat perinteitä. Yllättäen hänkin asettui sohvalle ja huomautti, että "se on oikestaan upea ohjelma".

Tällä kertaa olin kyllä vähällä antaa periksi. Minusta orkesterilla pitäisi olla frakki, tai ainakin kapellimestarilla; balettitanssijoiden on esiinnyttävä valkoisessa tyllissä. Jalkapallot ovat out. Mutta katsomo oli puolillaan kimonopukuisia naisia ja Radetzky-marssi on - tunnustan, tunnustan - sävähdyttävä. Jopa kännykän tunnuksena. Niin että tulipa loppujen lopuksi juhlavan liikuttunut olo. Kuten asiaan kuuluu.

Sataa laariin

2007-12-30T07:36:00.002+01:00

Ajatelkaa, jos kaikki tämä vesi olisi tullut lumena! Kahlaisimme kinoksissa vyötäröämme myöten eivätkä autot kulkisi! Uusi Pyryn päivä! Mummut kepsahtelisivat pyllylleen! Aura-autot herättäisivät ihmisiä aamuyöllä! Huoltomiehet kiroilisivat! Koirat ja lapset toisivat lunta ja rapaa sisään!

Ajatelkaa, mistä olemme säästyneet! (Niin, ja Tampereen joulukuusi ei sittenkään ole katkennut, vain valot ovat katkeilleet.)

Hyasintti, hyasintti!

2007-12-24T09:37:00.001+01:00

Löysinpä hyasintin! Puketista, kuten arvelinkin. Nyt ovat jouluruuhkat ohi. Leipää piti vielä käydä hakemassa, mies menee leipäpakettien läpi kuin silppuri. Ja tietenkin ne kaikkien naisten ongelmat - onko nyt kaikkea tarpeeksi? Riittääkö kinkku? Koska ja missä aukeavat lähimmät kaupat? Missä niitä on? Ihan kuin armeijaa varustaisi, vaikka kyseessä on kaksi aikuista ja toinen niistä (minä) hyvin säntillinen ja ennalta arvattava.

Poikkesin Kauppahallissakin ja otin pari kuvaa, kunnes akut tekivät lakon. Eivät pidä ulkoilmasta eikä ole tullut ladattua pitkään aikaan. Kun laskin kameran silmiltäni, edessäni seisoi työtoveri toistakymmenem vuoden takaa ja sanoi: "Eija! [minulla oli silloin eri etunimikin]! Otit kuvan minusta!" "Hei! Niin taisin ottaa!"

Ja sitten hyvät joulut.

Muuten on tullut todettua, että ainakaan naiset eivät pidä joulusta, ainakaan sen alusta. Eilen kävin Lidlissä varmistamassa, että jouluoluet varovasti nautittuina riittävät. Tarkoitus oli, että se olisi yllätys miehelle - kaksi olutta per naama tänään, joulupäivänä ja vielä tapaninakin, kunnes hän sanoi haikeasti, että jouluoluet tuli nautittua liian aikaisin (eli eilen - Lidlissä oli tarjous). Sitten tunnustin, että varovainen varasto on kellarissa.

No, joka tapauksessa Lidlissä oli melkoisia jonoja, ja yksi kassalikka jodlasi: "Tämä kassa on RI-SA!" Mokomaa koin viimeksi vuosia ja vuosia sitten. Olin erehtynyt lupaamaan isoäidilleni (rauha hänen tomulleen) hakea Euromarketista pinon tarjoussuklaarasioita. Voitteko uskoa - seisoin kassajonossa puolitoista tuntia. 90 minuuttia. En voinut edes paeta, koska lupaus on lupaus. Jonon asukkaat tekivät partiointiretkiä keulapääähän ja tulivat raportoimaan: "Nyt siellä on nainen, jonka luottotili ei riitä - hän haluaa maksaa osan käteisellä." Kaiken kärsimyksen jälkeen isoäitini nurisi: "Yksinkertainen asia, ja siihenkin sait kulumaan noin paljon aikaa. Olisi pitänyt mennä itse." (Hänellä oli silloin ikää yli 80 vuotta, ja kuollessaan 96 - hän teki kuolemaa ainakin kolmasti. Toisella kerralla olivat jo panneet hänet eri huoneeseen ja Bachia soimaan, kun hän nousi istumaan ja kysyi: "Eikö täällä saa ollenkaan aamupuuroa?" Kun tieto lopulta tuli, minulta kesti lähes puoli tuntia selvitä sairaalaan. Silloin hänet oli jo aseteltu sievästi ja ruusukimppu käsien väliin - mistä olivatkin hankkineet. Lähtö oli tapahtunut heti puhelinsoiton jälkeen.) Kyllä nyt on sentään helpompaa.

Joka tapauksessa jonossa oleva nainen huomautti happamesti: "Ainakaan täällä ei ole niitä etnisiä." Joopa joo.

Hyvää joulua vain kaikille ja rauhallista. Vedonlyönti-intoiset voisivat veikata, seisooko Tampereen joulukuusi yli jouluaaton. Sen runko murtui keskeltä heti pystytyksen jälkeen puuskaisissa tuulissa, ja koko kuusi on hälyttävästi kallellaan. Kerrankin olen sitä mieltä, että Turussa on kauniimpi joulukuusi.

Elektroninen Monopoli ja napanappi

2007-12-21T09:09:00.000+01:00

Ei vieläkään hyasintteja missään. Harmillista. Jos en huomenna tai viimeistään jouluaattona löydä, alan puhua isoilla fonteilla. Hyasintti on lehtien mukaan rahvaanomainen kukka, jota kukaan itseään kunnioittava yksilö ei osta; tulppaanit menettelevät, mutta joulun suosikkikukkia ovat amaryllikset ja joulutähdet. Niinpä. Rahvaanomaisempia ja keinotekoisempia kukkia on vaikea löytää (en tarkoita tulppaaneja, jotka ovat ihania kukkia, mutta eivät tuoksu). Minä, joka ilmeisesti olen rahvaanomainen, menen katsomaan Puketista ja sen pettäessä tietämästäni kukkakaupasta, jonka omistajapari on taatusti kumpikin täyttänyt 80 vuotta, joten ehkä he ovat itsekin hyasinttilinjoilla.

Mitähän ikää se tietää, kun joulun pahimmat kiireet koskevat apteekkia - onko reseptit uusittu (yksi juuttui terveyskeskuksen jouluruuhkaan), onko lääkkeitä jemmattu joulun yli. Tältä osin jouluruuhkani on ohjelmoitu, ja koska mies potee pahaa joulupaniikkia, ei ruoastakaan ole huolta. Hänellä ei ole mielipiteitä. Piste. Huolehdin siis itsestäni. Kunhan pikkukinkkuja (Bonus-kortilla Siwasta 5 euroa kappale ja Siwoja on kävelymatkan päässä neljä, osa auki ällistyttävän pitkään) ja herneitä (myös Siwan tarjous) sekä Saarioisten perunamuusia tai vaihtoehtoisesti kermaperunoita riittää, tulee tyytyväinen joulu. Omalääkräi vähän jruputti kolesterolista, joten ostin pitkästä aikaa myös clementiinejä (lakkasin aikoinani ostamasta hedelmiä, koska olen allerginen useimmille).

Ostin tänä aamuna hehkuviinin itselleni perjantain ja tilipäivän kunniaksi ja kellarikomeroon toisen jemmaan aattoa varten. Kampelamiehelle samoin kaksi tölkkiä Lidlin Grafen-olutta tänään ja kaksi jemmaan. Hänellä ei ole lupa nauttia edes olutta, mutta kokeet ovat osoittaneet, että kaksi Grafenia silloin tällöin ei tee haittaa. Nyt vain toivon, että kukaan ei keksi murtautua sanottuun kellarikomeroon.

Stockmannilla oli jo aamuyhdeksältä täysi vauhti päällä. Minulla on paha tapa ajaa ruokaosastolta ensimmäiseen kerrokseen hissillä (Tampereen Stockmannin tuntevat ymmärtänevät - ei tarvitse ravata tavarataloa päästä päähän ulos mennäkseen). Hissi oli täynnä kuin tähkäsäkki pysäköintitilasta tulevia. Hissin nappien edessä seisoi hyvin iso mies nahkatakissa eikä väistynyt. En nähnyt millään, oliko ykköskerroksen nappia painettu vai ei. Ojensin etusormeni ja painoin miehen napaa. Kuvaamattoman kummastuneena hän väistyi ja pääsin jatkamaan liikettä hissin nappulaan.

Olin jo Lidlissä intoutunut. Hain sieltä kampelamiehelle ne kaksi olutta. Kassajonoa hallitsi mies, joka ilmeisesti osti matkalaukullisen olutta. Hän oli jotakin miettiessään jämähtänyt paikoilleen. Ostokset liikkuivat, mutta jono ei. Välissämme oli jo kaksi huolesta lepattavaa ostajaa. Kurkotin heidän ohitseen, napautin miestä käsivarteen ja kysyin: "Puolustatko Raatteen tietä?" Miehen silmät muljahtivat ja sitten hän siirtyi eteenpäin omien ostostensa kohdalle. Jos mieheni vielä kulkisi kanssani, hän voisi joskus sanoa kuten Markus Kajon vaimo, ettei kulje yhtä jalkaa, vaan edellä tai takana - paitsi että terveenä ollessaan hän on se show-ihminen.

Bussissa intouduin kuuntelemaan kahta nuorta naista. Jos eivät korvani minua pettäneet, toinen kehui ostaneensa äidilleen yllätyslahjaksi elektronisen Monopolin, jossa maksetaan Visalla. Maailma edistyy.

En pidä kenestäkään

2007-12-13T12:15:00.000+01:00

Tänään en pidä kenestäkään. Taidan ruveta itkemään.

Menin omalääkärille maanantaina, koska olen alkanut saada migreenin tyyppisiä päänsärkyjä ja huolestuin (aloin jo ajatella, että ne viittaavat aivoverenkierohäiriöön - kampelamieheni sai sen tyypppisen, isoäitini sai niitä ja äitini kuoli niihin). Lääkäri mainitsi kampelamieheni ongelmiin, että kotisairaanhoitaja voi tulla kotikäynnille mukanaan mieslääkäri. Hänen mukaansa oikein mukava mieslääkäri. Hän neuvoi, että Internetistä löytyy. Yritin parhaani ja löysin kotisairaanhoitonumeron, jossa erittäin häijy ja töykeä täti sanoi ei tuntevansa mitään mieslääkäriä, ei voivansa kertoa mitään tuloaikaa, ei tarjoavansa mitään palvelua, ja että ehkä joskus viikkojen päästä saattaa ottaa yhteyttä.

Niinpä niin. Taidan sittenkin itkeä.

Luin uutisista, että Sauli Niinistö haluaa taas kerran leikata kirjastojen määrärahoja ja asettaa ne vastakkain vanhusten hoidon kanssa. Yritin kertoa hänelle, mitä mieltä olen hänen arvoistaan. Arvatkaa, miten onnistuu? Yrittäkääpä itse löytää Saulin sähköposti tai blogin (mikä vitsi!) palaute.

Itken jo.

Teehetki

2007-12-11T17:55:00.000+01:00

Chardinin teetä juovassa naisessa kiteytyy juoman koko sanoma. Pienet rauhan ja onnen hetket ovat muuttumattomia, kuluipa miten monta vuosisataa tahansa.

Ohutnahkaiset

2007-12-08T16:35:00.000+01:00

Ajattelisin mielelläni, että olen ihan kelvollisen paksunahkainen yksilö - se tekisi elämän helpommaksi. Aikoinani katselin tyynesti Espanjan televisiosta livenä härkätaistelua (äitini tuli kerran hinatuksi katsojana oikealle areenalle, eikä hän koskaan toipunut siitä). Nyt filmi "Finding Nemo" meni nahan alle niin, että vieläkin tekee kipeää. Miten sellaista voidaan näyttää lapsille? Vammainen lapsi, jonka äiti kuoli jo alussa, epätoivoinen isä, aivovammainen isän ystävä, akvaarioon elämäniäksi vangitut kalat, vaaran paikka tosiensa jälkeen - julma maailma.

Kampelamieheni on puolestaan hermostunut, koska "Holby City" -sarjassa Paris-vauva kuoli. Sitä ei olisi saanut tapahtua. Ensi yönä näemme molemmat painajaisia.

Joulun henki Stockmannilla

2007-11-28T12:27:00.000+01:00

Tänä aamuna oli hauska käydä kaupassa. Valitsin ostospaikakseni Tampereen Stockmannin, koska mies halusi Branderin lihapasteijoita, ja aseman Brander on bussipysäkin vieressä. Mies halusi myös oluen, Colt-sytyttimen ja askin savukkeita. Minä halusin yhtä ja toista, mikä talouteen kuuluu.

Olutosastolla vanha herrasmies kysyi, voisinko auttaa. Sanoin auttavani mielelläni, jos vain pystyn. Hän piteli jouluolutpulloa ja pyysi tietää, minkä panimon se on. Näkö kuulemma oli huonontunut. Tirkistelin itsekin ja sanoin, että näkyy olevan "Nokian olut". Olimme molemmat samaa mieltä siitä, että outo oli merkki. Vanha herra etsi Olvin jouluolutta. Ryhdyin avustamaan, mutta ei löytynyt Olvia. Hän päätti lopulta tyytyä Koffin olueeseen.

Pyyhälsin kohti sellaista kassaa, jossa on savukeautomaatti. Reunassa on yksi ilman, mutta sen kassaneito huusi: "Älä mene onnesi ohi!" Vedin jarrut päälle ja näin, että hänen takanaan oli mustia Colteja. Kiitin pysäyttämisestä ja sanoin kaipaavani nimenomaan mustaa Colt-sytytintä. Kun purin muita ostoksia, mainitsin tarvitsevani myös askin savukkeita. Kassaneiti kysyi vain merkin ja pyyhälsi hakemaan jostakin. Maksaessani sanoin aivan vakavasti, että oli hyvä aamu; ensin sain avustaa ja sitten minua avustettiin.

Kun vielä Branderin tyttö minut nähdessään hymyili kuin "Sydämen asialla" -sarjan Gina ja sanoi: "Kaksi lihapasteijaa?" tunsin joulun hengen liitelevän pääni päällä kuin Disney-filmissä (vaikka tavaratalo ei soittanutkaan mitään imelää joulumusiikkia).

Enemmän tällaisia päiviä.

Jalkalampun nousu ja häviö

2007-10-30T11:31:00.000+01:00

Jalkalamput ovat talouden riesa, mutta miten ilman niitä voi elää? Minun jalkalamppujeni historia ons euraava: kun olin hyvin nuori ja töissä Wm Sandbergilla, ostin henkilökunta-alennuksella ruman, mutta toimivan jalkalampun. Se seurasi minua, kunnes sen langoitus petti. Siinä vaiheessa nokkela äitini oli muuttanut samaan talouteen. Kävimme vierailulla saman talon naisen kanssa. Tämä valitti rahapulaansa. Äitini kiinnitti huomionsa hänen jalkalamppuunsa ja kysyi: "Paljollako myyt?" Nainen vähän änkytti. Äitini kaivoi käsilaukustaan satasen (siis markkoja), heilutti voitonriemusesti nenän edessä ja kysyi: "Käykö?"

Kiipesimme yläkertaan lamppu kainalossa.

Sama lamppu palveli minua avioliitossa, kunnes kampelamieheni ilmoitti haluavansa myös lukea olohuoneessa. Tarvittiin toinen lamppu. Olimme viemässä jotakin vinttiin, ja mieheni tapasi kierrellä katsomassa, mitä muut säilyttivät (tässä taloyhtiössä kanaverkkoa, joihin näkee joka puolelta). Yhdessä komerossa oli kaunis kolmen lasipallon jalkalamppu. Mieheni sanoi miettivästi: "Eivät näy tarvitsevan tuota. Myisivätköhän?"

Katsoin asunnon, kirjoitin kirjeen ja vain postiluukkuun. Vähän myöhemmin ovikello soi. Oven takana oli iso, nuori mies ja jalkalamppu. Hän sanoi: "Siitä vain, jos kelpaa." Ja häipyi.

Teimme asiaan kuuluvan kalustuksen. Pidin kovasti uudesta lampusta; se oli kaunis ja valaisi hyvin. Sittemmin löytyi vikojakin. Siihen oli tavattoman vaikea vaihtaa lamppu, koska kuvut olivat niin pienisuiset ja jouset jäykät. Minulla oli jonkin aikaa samantyyppinen lamppu, ja keran yksi kupu räjähti, joten pelkäsin tätä. Alkukesästä siinä lakkasi toimimasta ensin yksi kupu ja sitten toinen. Lampuissa ei ollut vikaa, ilmeisesti langoitus petti. Tänä aamuna se viimeinenkin lamppu rätsähti ja sammui.

Olin jo miettinyt vähän aikaa tietäen, että ongelma syntyy. Mies ei kertaakaan lukenut olohuoneessa eikä enää missään muuallakaan. Ilmoitin hänelle, että nyt tämä lähti, keräsin lampun eteiseen ja - ilmeisesti liiankin hengästyttävällä vauhdilla - hinasin sen vinttiin. Se painoi enemmän kuin on kohtuullista ja oli vaikea käsitellä, koska jokainen kupu oli eri varressa ja ne olivat erillään. Miespolo hoki minulle: "Varo niitä lamppuja! Älä riko mitään! Älä kolhi niitä mihinkään" Älä..."

Olin valmiiksi ärtynyt ja ilmoitin vain: "Ellet ole osa ratkaisua, olet osa ongelmaa!" (Pitää lakata siteeraamasta Dr. Philiä)

Lamppu oli todella tuskallinen hinattava, meillä ei hissi kulje ylös asti. Sain sen vinttiin, siirsin vanhan jalkalampun paikoileen ja jutun täydennykseksi vaihdoin toimivan pöytälampun tietokoneen viereen ja tuikkukynttilän olohuoneen pöydälle. Kaikki ennen aamu-seitsemän uutisia.

Miespolo vajosi sänkyyn potemaan puristusta sydämessään. Taisin olla liian tarmokas. Olen pahoillani, mutta jonkun pitää tehdä jotakin.

Im Weissen Rössl

2007-10-23T08:39:00.000+02:00

Meidän pikku perheen televisionkatselu on huomattavasti heikennyt, kun taloyhtiön hallitus sadistisesti päätti vaihtaa kaapelin lautasantenniin. Menetimme maksukanavamme, joihin kuuluivat molempien lempiohjelmat, ja saimme tilalle monenlaista himphamppua, jota kumpikaan ei katsele. Kampelamieheni katsoo päivittäin televisiota aikajakson "Tohtoreista" "Sydämen asialla" -sarjaan ja siirtyy sitten taas kampelamaiseen tilaan. Ellen löydä jotakin erikoista, panen television kiinni kuuden uutisten jälkeen ja vietän iltaa lukemalla ja Internetissä. Yhdeksän jälkeen tulisi yhtä ja toista, mutta ikävystyn yksin, ja sitäpaitsi herään varsin aikaisin aamulla, joten ei tule valvottua.

Eilen tulin kuitenkin surffanneeksi ja törmäsin ZDF Theater -kanavalla "Im Weissen Rössl" -näytelmän eistykseen vuodelta 1952. Kävin miehen kanssa seuraavan keskustelun:

- Häiritseekö, jos kuuntelen musiikkia? TV:stä tulee "Im Weissen Rössl".
- Mikä?
- "Valkoinen hevonen", se musiikkinäytelmä.
- Mikä se on?
- No se siitä itävaltalaisesta majatalosta.
- En minä tiedä siitä mitään. Ei se minua häiritse.

Joten katselin sen. Tämä nimenomainen versio oli pettymys sikäli, että se oli tehty kansankomediana; puolet musiikista oli rapsaistu pois. Toisaalta esitys oli sellainen risteytymä dirndl-tyyliä, maanläheisyyttä ja amerikkalaisia elokuvia 1940-luvulta, että katselin sitä ihan kansantieteellisistä syistä.

Amerikkalaiset elokuvat olivat ilmeisesti suosiossa sodanjälkeisessä Keski-Euroopassa (en voinut hetkeäkään unohtaa, että tämä versio oli filmattu seitsemän vuotta sodan jälkeen). Kykenin jopa tunnistamaan esikuvat: Katherine Hepburn, Gene Kelly, Bob Hope ja Esther Williams. Esther tosin ei olisi pukenut uimapuvun kanssa kymmenen sentin korkokenkiä.

Maanläheisyys: suurta huvia saatiin kärpäsistä ja kärpäspapereista. Lehmät oliat kovasti esillä. Ihailin sitä vasikkaa, jota lemmenpari kaulaili ja joka vain katseli eteensä lehmämäisen kärsivällisesti. Pitkässä kohtauksessa näyttelijät esittivät niin räkäkännisiä kuin koskaan olen elokuvassa nähnyt. Itse asiassa kyseinen kohtaus herätti minussa puistatusta - ajattelin Hitlerin ajan mieskulttuuria. Jostakin syystä myös keisarin ilmestyessä majataloon veisattiin hartaasti ja pitkään "Deutschland, Deutschland über alles". Ei kai se ollut Itävalta-Unkarin kansallishymni?

Kun katselen 40- ja 50-luvun amerikkalaisia elokuvia, en koskaan yhdistä niitä sotaan, en, vaikka näyttelijät esiintyisivät laulavina merisotilainen (Gene Kelly) tai sodan jalkoihin jääneinen (Humphrey Bogart ja Lauren Bacall). Sen sijaan tässä filmissä puin koko ajan miespuoliset näyttelijät univormuihin. Se johtuu ilmeisesti siitä, että Yhdysvallat on suuri maa; näyttelijöiden ei ole tarvinnut olla missään tekemisissä sodan kanssa. Sen sijaan Itävallassa he eivät voineet sitä välttää.

Kaiken kaikkiaan erikoinen kokemus. Olisin silti halunnut kuulla "Mein Liebeslied muss ein Waltzer sein" ja "Die gantze Welt ist himmelblau".

Durga Puja

2007-10-12T13:24:00.000+02:00

Voi voi, vakavaa huumorintajun puutetta osoittaa J.K.Rowlings. Durga Puja -juhlaan on rakennettu kevytrakenteinen kopio Tylypahkasta. Rowling on haastanut juhlan järjestäjät oikeuteen ja vaatii suuria summia. Intialaiset ovat hämmentyneitä. He ovat aikaisemmin käyttäneet rekvisiittana Titanicia, eikä kukaan ole kulmakarvaansa nostanut.

Minusta intialaiset saisivat juhlia miten haluavat. Ei se kuitenkaan vaikuta kirjojen myyntiin kuin kohottavasti. Hulluja nuo britit.

Onnellinen lapsuus - nostalgiaa

2007-10-01T10:27:00.000+02:00

Tänään sain jostakin syystä muistojen ryöpsähdyksen ja huomasin, että minulla oli vuosien ajan onnellinen lapsuus. Kesät vietin maalla ja talvet kaupungissa. Osaan vieläkin lypsää (vaikka nykylehmät tuskin siitä pitäisivät), haravoida heinänteossa, soutaa verkkoa, syöttää puimakonetta hangolla (raskain fyysinen työ, johon koskaan olen joutunut, koska kone ei pidä huiluutaukoja), sytyttää tulen mille arinalle tahansa, soutaa venettä, sukia hevosen ja ajaa sillä (en kovin hyvin - suomenhevoset tiesivät tasan tarkkaan, kummassa päässä ohjaksia järki asusti) ja tietenkin marjastaa, vaikka sieniä en ikinä oppinut tuntemaan. Äitini oli se sienestäjä.

Olimme me maalla myös talvella. Olisipa ollut digikamera silloin. Muistan äitini piisamiturkissa lanaamassa lehimen lantaa lantakouruun navetassa ja isäni hiihtämässä polviin ulottuvassa palttoossa Humphrey Bogart -hattu kallellaan. Pääasiassa olimme silti maalla kesäisin, nukuimme aitoissa ja mummonmökeissä rukiinoljilla täytetyillä patjoilla - opimme tuntemaan nonta pienviljelijää ja isä teki aina eri sopimuksia.

Sisäjärven tuoksu on unohtumaton elämys, samoin se kokemus, kun makaa puulaiturilla ja katselee, miten pienet ahvenet pujahtevat laiturin varjossa. Kuivan tien pöly paljaiden varpaiden välissä. Metsämansikat, joita pujoteltiin heinänkorsiin, ja jäljessä oli väistämättä jonkin talon suomenpystykorva, joka halusi osansa marjoista.

Mikään ei tuoksu siltä kuin rannassa oleva maalaissauna; järveltä ja kaislikolta, puusavulta, puhtaalta puulta ja vasta tehdyltä koivuvihdalta. Järvellä huutaa kaijakka kuin pulaan joutunut ihminen, ja sitten kala pulahtaa ja jättää laajenevat renkaat veteen. Saunan takana on raparperipöheikkö siinä, mistä valumavedet tulevat ulos, ja sininen sudenkorentoopysähtyy hetkeksi paikoileen ja sujahtaa tiehensä.

Särkien onkiminen auringon lämmittämällä laiturilla, koukussa syöttinä pala taikinaa madon sijasta, ja väistämättä takana joku kissa odottamassa saalista. Aidon suomalaisen sisäjärviveneen, puisen, soutaminen; vene ui kuin silkkiuikku eikä sitä saa nurin millään. Uskomaton vapauden tunne, kun lähtee yksin järvelle (Sanoin kerran arvokkaasti huolestuneelle äidilleni: "Minä olen sentään jo 11-vuotias") ja se kokemus taidonnäytteestä, kun vetää juuri oikealla voimalla airoista ja sitten ottaa airot sisään, ja vene kahisee kaislikkoon tai ruovikkoon ja pysähtyy juuri nokka rantaan. Ei tarvitse kuin hypätä nilkkoihin ulottuvaan veteen ja vetäistä vene maihin.

Ruoka kalastettiin itse, koko kesä elettiin kalalla, talkkunalla ja taloista ostetuilla perunoilla ja piimällä. Sähköä ei ollut; kuka sellaista kaipasi?

Ja sitten syksy; märkä asfaltti imee kaiken valon ja keltaiset lehmuksen lehdet liimautuvat siihen, viereisestä kirjakaupasta tuodaan uudet koulukirjat, joissa on oma hajunsa, ja äiti paperoi niitä joko kulta-punaisella tai sini-hopeaisella paperilla ja liimaa nurkat paperiliimalla.

Ah, eikö tämä ole onnea?

Pyhät ja pahat kaksoset

2007-09-30T17:09:00.000+02:00

Vielä kerran René Girardin ajatuksia: Girard esittää, että kaksoset hämmentävät ja kauhistuttavat ihmisiä, koska he ovat sama henkilö kahdennettuna. Eroja on oltava, jotta yhteisö pysyisi paikoillaan. Girardin mukaan henkilön kahdentuminen johtaa vastavuoroiseen väkivaltaan, joka voi laajeta ja tuhota kaiken. Hänen mukaansa tämä on uein symbolista: Oidipus ja hänen isänsä ovat vastavuoroisia; ensin kuningas yrittää tappaa poikansa Oidipuksen, sitten Oidipus tappaa kuninkaan - ja sitten seurasi rutto kaupungissa. Oidipuksen pojat taistelevat toistensa kanssa, kunnes he ja kaupunki tuhoutuvat. Ja niin edelleen.

Kaksosissa, varsinkin identtisissä, tämä erojen puuttuminen on silminnähtävässä muodossa. Niinpä Girardin mukaan Länsi-Afrikassa kaksoset surmattiin ja usein surmattiin heidän äitinsäkin, jonka kautta saastutus tuli. Mary Kingsley on vahvistanut tämän; kun hän teki matkojaan Länsi-Afrikkaan, hän majoittui lähetyssaarnaaja-asemalle, jonne adoptoitiin kaksosia, jotka muuten olisi surmattu. Paikalliset karttoivat asemaa kaksosten vuoksi.

Myyteissä vilisee kaksosia (ja väkivaltaa); Rooman perustivat kaksosveljet, ja toinen tappoi toisen; Kastor ja Pollux olivat kaksosia, joille Zeus loi eron tekemällä toisesta kuolevaisen ja toisesta kuolemattoman.

Kirjailijat ovat ihastuneet kaksosiin. Kummastelenkin, voiko joku identtinen kaksonen vahvistaa väitteen, että kaksosilla on oma salainen kielensä; näin väittää David Eddings kirjassaan "Reginan laulu" ja Diane Setterfield kirjassa "Kolmastoista kertomus".

Joel Lehtonen on kertonut kaksospojista satukirjassaan "Tarulinna", jonka hän sanoi olevan "Suomen kansan tarinoita lapsille uudelleen kerrottuina". Fantasia- ja science fiction -kirjailijat ovat myös mieltyneet kaksosaiheeseen. Sheri Tepperin "Sideshow" -kirjassa on sellainen merkillisyys kuin siamilaiset kaksoset, joista toinen on tyttö, toinen poika. Tämä ihme saatiin aikaan, koska molemmat lapset olivat hermafrodiitteja. Lääkärit kysyivät vanhemmilta, kumpia tehdään. Toinen halusi tytön, toinen pojan, ja niin saatiin maailman ainoa todella yhteenkasvanut lemmenpari (väistämättä).

Edgar Allan Poe tarttui kaksoisolento-teemaan "William Wilsonissa". China Mievillen kirjassa "The Scar" on pari, joita kutsutaan vain yhteisnimellä "Rakastavaiset". He ovat luoneet samankaltaisuutensa viiltelemällä aina rakkauden aktin aikana toisiinsa täsmälleen identtiset arvet. Kun he lopulta tavoittelevat eri asioita, se tuhoaa molemmat. Kuten tapahtui myös William Wilsonille.

Kaikissa näissä tapauksissa läsnä on väkivalta. Romulus tappaa Remuksen; William Wilson tappaa kaksoisolentonsa ja samalla itsensä; Rakastavaiset tuhoavat kokonaisen kelluvan kaupungin. "Reginan laulussa" toinen tytöistä murhataan ja toinen alkaa vietellä miehiä ja murhaa heidät, kunnes löytää sen oikean murhaajan. "Kolmastoista kertomus" erottaa kaksoset, kun toinen polttaa talon ja toinen heistä (kukaan ei tiedä, kumpi) kuolee. Karen Blixenin tarinassa identtisistä kaksosista tulipalo myös tuhoaa toisen; toinen oli määrätty papiksi, toinen muusikoksi, ja jäljelle jäänyt ei tiennyt, kumpi hän oli.

Ovatko kaksoset kiehtovia Girardin mainitsemasta syystä - koska erojen puute tuo väkivaltaa - vai siksi, että he ovat suhteellisen harvinaisia? Kuka tietää?

Ai niin, se pyhyys. Pyhälle sallitaan sellaista, mitä muille ei sallita. Kastor ja Pollux ovat tähtitaivaalla, ja Romulus ja Remus saivat myös jumalan aseman - papittaren lapsia, Marsin poikia, ja susiemon kasvattamia.

Fundamentalismia

2007-09-28T11:20:00.000+02:00

Meillä Suomessa taidetaan yhdistää fundamentalismi Islamiin, eikä kokonaan ilman syytä. Tätä ajattelutapaa löytyy kyllä muualtakin. Viimeisin esitys oli Intiassa, josa Richard Gere kaappasi Bollywood-näyttelijättären käsivarsilleen, taivutti ja suuteli poskelle.

http://edition.cnn.com/2007/SHOWBIZ/Movies/09/27/people.gere.ap/index.html

En tiedä, kauanko linkki toimii, mutta tyttöparka on vaikeuksissa. Tilaisuus oli hyväntekeväisyysesitys AIDS-potilaiden hyväksi viime huhtikuussa. Fundamentalistihindujen ryhmä nosti oikeusjutun säädyttömästä esiintymsiestä. Gere sai maahantulo kiellon, näyttelijätär Shilpa Shetty maastapoistumiskiellon.

Kokein oikeus kumosi tuomion. Nyt Shilpan piti lentää Berliiniin musikaalinsa avjaisnäytäntöön. Lentokenttävirkailijat eivät olleet saaneet tietoa tuomion peruuntumisesta. Shilpa pidätettiin ja häntä kuulusteltiin tuntikausia.

Emme me Suomesskaan ole vapaita tästä. Olen riittävän vanha muistamaan Salama-sodan, jossa Hannu Salama tuomittiin jumalanpilkasta, koska "Juhannustanssit"-kirjassa yksi henkilö kännipäissään piti pilasaarnan. Se kuului henkilökuvaan, mutta silloin tietääkseni useat henkiöt alekirjoittivat kansalaisadressin pelkän kopioidun pilasaarnan vuoksi vaivautumatta lukemaan kirjaa.

Vuonna 1973 Margareta Keskitalo julkaisi kirjan "Tabut". Minulla oli sukulaisia Kangasalla, joten tiedän tämän varmuudella: opettaja antoi kirjan lukiossa luettavaksi. Joku kopioi kirjasta muutaman rivin ja kävi näyttämässä sitä lukiolaisten vanhemmille palopuheen saattelemana. Näiden rivien perusteella - vaivautumatta lukemaan kirjaa - vanhemmat nostivat metelin ja paitsi, että krija poistettiin, oli lähellä opettajankin lähtö.

Eikö tule "Saatanalliset säkeet" kummasti mieleen?

Jestas, että minua suututtaa, kun tapaan fundamentalismin yhdistyneenä tahalliseen tietämättömyyteen. Oli maa tai uskonto mikä tahansa.

(Sivumennen sanoen, Kyproksella on vilkkaasti toimiva juutalainen vihkikappeli. Israelin rabbit hyväksyvät juutalaisiksi vain ne, joilla on juutalainen äiti, ja monet Venäjältä tulleet omaavat pelkästään juutalaisen isän. He pääsevät naimisiin vain ulkomailla.)

Sherryn juonnista

2007-09-25T18:13:00.000+02:00

Ostin tänään pikkupullon puolikuivaa sherryä, koska sunnuntaina oli sekä syntymä- että hääpäiväni, ja juhlista ei tullut mitään (mies on sairas ja vaisu ja olisi ollut hiukan hassua juhlia kaupungilla ilman häntä esimerkiksi menemällä Kiina-näyttelyyn, kuten mieleni teki).

Rupesin muistelemaan sherryn juonnin historiaani. Tilasin aikoinaan lasillisen Amontillado-sherryä, koska juoma mainittiin Poen novellissa (naurakaa vain, mutta ystäväni Leenan kanssa - aika hiljattain kuolleen - joimme kerran koko illan Ruotsin-lautalla "Irish Mist" -likööriä, koska Leenan mukaan se oli Roger Zelaznyn lempijuoma - aivan hyvä likööri).

Sittemmin opin, että sherry ei ole suomalainen juoma. Muistan yhden ay-retken, jossa baarityttö ei edes tuntenut kyseistä juomaa ja jouduin kiertämään tiskin taakse ja auttamaan häntä. Samanlainen kokemus minulla tosin oli lontoolaisessa hotellissa, jonka irokeesitukkainen baarityttö otti mielellään asiakkaan avun vastaan.

Yhden viikonlopun koulutustilaisuudessa Ellivuoressa (taas yksi ay-tilaisuus) minulle tarjoiltiin sherryä koko illan viinin hinnalla. Olin hyvin iloinen. Samana iltana meidän pöytäämme (jossa olivat myös Liisa Rantalaiho ja Päivi - en nyt juuri muista nimeä - istuimme sen jälkeen, kun Päivi oli sanonut: "Ette sitten puhu sicifistä koko iltana" - emmekä puhuneet - puhuimme muistaakseni Odyseeuksen matkoista ja suomennoksista - Liisa ja Päivi olivat tehneet tutkimuksen toimihenkilöiden työstä) tarjoiltiin väkisin olut, jota kukaan ei ollut tilannut (eikä myöskään maksanut eikä laskutettukaan).

Eräässä tilaisuudessa rauhanmarssin jälkeen (kuten huomaatte, olen muistelemassa tosi vanhoja aikoja) minulle tuotiin Tampereen Tillikassa sherry, jossa oli jääkuutio. Ilmoitin erittäin närkästyneesti tytölle, että sherryyn ei kuulu jäitä. Tämä sanoi purkkansa ohi, että "tehän pyysitte sen" ja häipyi. Annoin olla ja kalastin jääkuution sormella pois. Minulla oli juuri menossa hyvin intelligentti keskustelu älymystöön kuuluvan miehen kanssa, jonka kaulahuivi ulottui molemmin puolin lattiaan ja joka myös oli ollut rauhanmarssilla.

Kun Atoroxin voittanut novellini päätyi kirjaan "Atoroxin perilliset", siihen haluttiin kirjoittajilta lyhyet esittelyt. Kirjoitin omaani, että pidän kissoista ja sherrystä. Leena (joka siis oli töissä mainostoimistossa) hyväksyi esittelyn. Kirjaa minulla ei ole, koska annoin tekijänkappaleen joululahjaksi isälleni - halusin hänen olevan ylpeä esikoistyttärestään - enkä tiedä, mitä äitipuoleni sillä isäni kuoleman jäkeen teki.

Nykyään ostan joskus pikkupullon sehrryä, koska Alko taas myy sitä. Toivoisin vain, että he panisivat pikkupulloon vähän parempaa ainetta. Tämä ei ole Amontilladoa eikä tämän tökötin vuoksi kukaan haluaisi tulla muuratuksi seinään.

Olen pikkuisen hämmentyt

2007-09-20T18:30:00.000+02:00

Olin tänä aamuna menossa bussilla kaupunkiin ostoksille, kuten tapani on. Bussi ajoi aika hitaasi liikennevalojen vuoksi pääkadulla ja katselin ikkunasta ihmisiä, kuten myös tapani on.

Näin ainoan sisareni kävelemässä kadulla. Ilma oli aika kolea, ja hän vaikutti melko ärtyneeltä (kuten hänen tapansa on ollut), tunki käsiä takin taskuihin kulmat rypyssä ja kaulus pystyssä niskassa. Näytti olevan uusi syystakki, nahkaa tällä kertaa.

Takki oli varsin tyylikäs. Sisareni on aina ollut pukeutuja. Osuimme kerran samaan bussiin, koska asuimme siihen aikaan samassa kaupunginosassa. Minulla oli kumisaappaat. Oli kevään pahin loska-aika, ja myös työpaikkani oli toisessa esikaupungissa, joten kahlasin molemmissa päissä yli nilkkojeni. Minusta kumisaappaat olivat aika aiheelliset jalkineet. Sisareni kieltäytyi tuntemasta minua, ja myöhemmin korviini tuli suvun kautta, että hän oli paheksunut saappaitani. Emme ole koskaan oikein tulleet toimeen, ja ennen tämänpäiväistä emme olleet tavanneet - ainakaan silmästä silmään - muutamaan vuoteen. Tottahan minä silti sisareni tunnen; eleet, ilmeet, asennot. Sisareni on tummatukkaisempi kuin minä ja sai valkoisia hiuksia jo 20-vuotiaana. Erotin selvästi "harakansiivet" ohimoilla.

Yksi pikku juttu vain. Olin puolitoista vuotta sitten hautaamassa sisartani. Niin oli koko sukukin.

Niin että mitä tämä nyt on? Olen miettinyt koko päivän. Olen mielestäni melko tervejärkinen henkilö. Minulla ei ole ollut erityistä stressiä (lukuunottamatta aviomiehen sairautta). Olin taatusti selvänä, olin tosin nukkunut huonosti, mutta nauttinut aamiaiseni kuuden aikaan, ja kello oli yhdeksän aamulla.

Mitä tästä pitäisi ajatella?

Kolme kertaa on taika

2007-09-17T08:56:00.000+02:00

Mitähän tästäkin päivästä vielä tulee? Sää on ainakin niin masentava, että se jo saisi itsemurhataipumuksen omaavan hakemaan tukevaa kattokoukkua. Niinpä vastoin perheen käytäntöjä ostin itselleni viinipullon ja miehelle keskioluen (meidän perjantaipullo-ohjelmamme - miespolo ei nykyään voi nauttia kuin yhden pintin tölkin keskiolutta tulematta huonovointiseksi. Mikä häpeä miehelle, jolla aikoinaan oli Suomen upseereiden legendaarinen viinapää).

Alkossa kassa yhtäkkiä käski kutsua vartijat. Ohi kiitävän hetken ajattelin, että joku yirtti häipyä maksamatta. Tämä siksikin, että jonossa etumaisena oli "alan nainen", joka katosi kuin savu kuultuaan sanan "vartija". Huomioni kiinnittyi kuitenkin kassan hätäiseen äänensävyyn ja aloin katsella häiriön syytä.

Syy makasi kapeassa käytävässä kassan takana. Alan mies, suorana selällään, nytkähteli ja hänen päänsä alla oli koko ajan laajeneva verilammikko. Huomasin kummastella, miten paksua ja tehmeaa veri on tuolla tavoin levitessään.

Naismyyjä ryntäili käsissä paperisia käsipyyhkeitä. Mieskassa toisti käskyn soittaa vartijoille. Minäkin sekaannuin asiaan ja sanoin, että paras kutsua ambulanssi saman tien, mihin mieskassa jatkoi:"Käske ajaa pääovelle". Takanani ollut keski-ikäinen nainen sanoi: "Käskekää ottaa paarit mukaan." Ehdin jo miettiä, että paarit eivät ole hyvä vaihtoehto: käytävä oli kapea, paljon tavaraa tiellä, ja sitten olisivat vastassa liukuportaat tai vaihtoehtoisesti kulku tavaratalon (Alko oli Sokoksen yhteydessä) hissille ja sitten tavaratalon halki pääovelle. Saman tien maksoin itse kortinlukijalla ja häivyin.

Päävammat vuotavat runsaasti, joten vamma saattoi näyttää pahemmalta kuin oli, mutta toisaalta en pitänyt miehen nytkähtelystä.

Kun tulin ulos ja pysäkille, bussi tuli juuri. Se oli täynnä, joten istuin suoraan kuljettajan taakse (yleensä hakeudun keskioven tuntumaan). Huomioin, että ambulanssi tuli, tosin huutamatta. Sitten kuuntelin kuljettajan radiossa käytyä keskustelua - taas hätääntynyttä. Kävi ilmi, että kuula oli rikkonut bussin ikkunan. Taas vilahti mielessäni, että joku oli ammuskellut liikennelaitoksen bussia, mutta selitys tuli perässä; Tammerkosken sillan lipputangosta oli irronnut naru ja heilahtanut, ja narun päässä oli ilmeisesti ollut jonkinlainen kuula painona. Jumala armahtakoon jalankulkijoita kyseisellä sillalla. Syysmyrsky ilmeisesti teki tuhoja.

Ja kolmantena kotipihaan päästyäni jaloissani makasi selällään kuollut rstas. Se näytti aika pullealta eikä niiden vielä pitäisi kärsiä nälästä. Ellei syynä ollut jokin tauti, se mahdollisesti oli törmännyt jonkun parvekelaseihin - heijastusten hämäämänä tai tuulenpuuskan heittämänä - ja katkaissut niskansa.

Ei hyvä. Ei ollenkaan hyvä. Kolme kuolemanennettä samana aamuna - mitähän tämäkin tietää? Moderni, tieteellsiesti ajatteleva ihminen ei enteisiin usko, mutta annan välillä esiäitieni uskomusten vapaasti mellastaa - ne ovat osa perintöäni. Joten mitä tämä kaikki tietää?

Epävarmasti uskonnosta

2007-09-11T16:35:00.000+02:00

Edelleen yritän järjestää päätäni René Girardin filosofian avulla. Hän kirjoittaa sijaisuhriteoriasta. Girard tuo esimerkkeinä näytille mm. antiikin tragediat ja etnologin Siinailla tapaaman kameliuhrin (monen muun ohella). Minulle tuli ensin mieleen karhunpeijaiset, joita meidän suomensukuiset esi-isämme harrastivat, ja sitten kristinusko.

Girardin idea on siis se, että sijaisuhrilla yritetään laukaista ja poistaa jokaisessa ihmisyhteisössä majaileva väkivalta. Joku nimetään uhriksi ja sitten surmataan. Tämä riitti laukaisee väkivallan ja kanavoi sen. Se on kuitenkin säännöllisesti toistettava, muuten väkivalta pääsee irti ja laajenee yhteisöön.

Tärkeimmät tekijät ovat, että uhri on yhtä "syyllinen" kuin yhteisökin; hänet (tai se) eristetään vasta uhriksi nimettynä. Toinen merkittävä seikka on, että jokainen osallistuu uhrin surmaamiseen. Jos vain osa tekisi teon, kyseessä olisi raaka väkivallanteko, mutta kun kaikki osallistuvat tekoon, syntyy puhdistumisen tunne, katharsis. Lopulta seuraa juhla, kun yhteisö on vapautunut taas vähäksi aikaa tästä uhasta.

Karhunpeijaisissa karhu oli väkivaltainen ja vaarallinen peto (on tietysti vieläkin). Se ei siis ollut viaton uhri. Peijaisjuhlassa karhu tavallaan nimettiin ihmsieksi; sille osoitettiin karhunmorsian, joka istui surmatun karhun vieressä, karhua kutsuttiin kunnioittavilla nimillä, ja lopulta juhlissa kaikki osallistuivat sen syömiseen. (Surmaaminen oli tietenkin tapahtunut jo aikaisemmin.)

Siinain kameliuhreissa Girardin mukaan tapahtui samaa; kameli sidottiin alttarille ja sitä kohdeltiin kuin heimon rikollista. Sitten kaikki ryntäsivät yhdessä hakkaamaan sen hengiltä ja jokainen söi palan sen lihaa. Näitä voisi luetella moniakin.

Nyt ajattelin (ihan itse; en ole vielä saanut selville, mitä Girard aiheesta kirjoittaa), että kristinuskossa on sama kuvio. Jeesus on uhri, joka surmattiin meidän edestämme ja joka sovitti meidän syntimme. Girardiin liittyy ajatuksissani se, että Jeesus ei ollut täsmälleen viaton; hän oli juuri ennen ristiinnaulitsemista itsekin tehnyt väkivallan teon. Hän ajoi rahanvaihtajat temppelistä. Se sijoittaisi hänetkin tähän "yksi meistä" -kuvioon. Toinen tärkeä asia on, että Pilatus kysyi kansalta, ja kaikki kansa vaati Jeesuksen henkeä. Tästä on juutalaisia syytetty kautta aikojen, mutta mielestäni tärkeä kohta on se, että Jerusalemin asukkaat olivat juutalaisia, joten "juutalaiset" tarkoitti "kaikki asukkaat".

No, Wikipedian mukaan Girardia on moitittu juuri kristinuskon yhdistämisestä muihin uskomuksiin. Minusta se ei ole vika, vaan tavallaan vahvistus. Kyseessä on koko ihmiskunnan yhteinen ajattelutapa, joka on ilmennyt eri paikoissa eri tavoin.

Niin että olisiko pakko ajatella, että uskonto todella on välttämätön ja ehdoton osa ihmiskunnan ajattelua, muuten kaikki menee muusiksi (Girardin mukaan uhrikriisiksi, jossa erot eivät enää tunnu, ja väkivalta laajenee kaikkialle)? Tätäpä nyt mietin.

Pyykin ripustamisen taiteesta

2007-09-08T11:49:00.000+02:00

Ripustellessani tänään pyykkiä narulle kylpyhuoneessa tuli mieleeni, että lapsuudessani pyykit kuivattiin ulkona. Silloin pyykin ripustus oli taidetta, jota isoäitini koetti minulle opettaa, koska ihmiset katselivat ja arvostelivat toistensa pyykkejä.

Ensinnä kaikki piti panna kuivumaan järjestyksessä. Ensin lakanat, sitten tyynyliinat, sitten pyyhkeet, sitten puserot jne. Toiseksi, kaiken piti olla oikein päin; pikkuhousujen kaikkien samaan suuntaan, samanväriset vierekkäin. Kolmanneksi, nukkavierut lakanat ja vaatteet oli pantava keskelle, toisten katseilta piiloon. Pyykkipoikia oli käytettävä taiten, ei joka vaatekappaleeseen erikseen, vaan kaksi aina kulmista yhteen, jotta naruja säästyisi (joku muu voisi haluta tuoda oman pyykkinsä samaan aikaan - näistä syntyi välillä pahojakin riitoja ja pyykkejä keräiltiin nurmikolta).

Kun olin 70-luvun alussa Saksassa kielikurssilla ja asuin saksalaisperheessä, heillä oli tapana panna vuodevaatteet tuulettumaan yläkerran makuuhuoneen ikkunalaudalle. Siinäkin oli tärkeää, että kaikki oli juuri oikeassa järjestyksessä ja sievästi kulmittain, ei vain pinossa. Minä jouduin luonnollisesti laskostamaan asumani huoneen vuodevaatteet, ja emäntä opasti minua kädestä pitäen. Hän mutisi synkästi, että onneksi naapurit tietävät minun olevan ulkomaalainen.

Lukemani tarinan mukaan Amerikassa taidetta oli viety pitemmälle - kilpailtiin siitä, kenen pyykit pesupäivänä olivat ensimmäisenä naruilla. Joku emäntä voitti kisan ripustamalla valmiita, kuivia vaatteita naruilleen. Lisäksi alusvaatteiden ylle levitettiin kuivumisen ajaksi lakana, jotta pöksyt eivät olisi siveettömästi liehuneet jokaisen näkösällä.

Paljon vaivaa on kadonnut kuivausrumpujen ja kylpyhuoneiden kuivaustelineiden vuoksi.

Amerikkalaisten arvostelusta

2007-09-07T15:55:00.000+02:00

Tampereella on pidetty seminaaria, jota on seurattu Aamulehdessä. Siellä esitelmöijä toi seiin, että amerikkalaisia usein nykyään kohdellaan yhdestä puusta tehtyinä. Yritän aina muistaa, että Yhdysvallat on suuri maa.

Tämän päivän CNN kertoo niistä toisista amerikkalaisista. Pariskunta - 55 yhteistä vuotta - lähti erämaahan hirvijahtiin. Auto tarttui mutaan. He lähtivät hakemaan apua, mutta päättivät sitten, että vaimo palaa autolle ja mies jatkaa. Mies on 75-vuotias, vaimo 76 vuotta vanha. Mies tavoitti avun, mutta vaimoa ei löydetty. Nyt on kulunut 13 päivää ja perhe oli järjestämässä muistojumalanpalvelusta, kun vaimo löydettiin, hengissä, tajuissaan ja virkeänä. Hän oli pudonnut jostakin ja murtanut lonkkansa.

Uudisraivaajajuurta.

Kinastelua sovinistisikojen kanssa

2007-09-05T09:00:00.000+02:00

Olen kova kinastelemaan Suomi24-palstalla eri aiheista. Törmään koko ajan väittelijöihin, joiden maailma on ehdottoman mustavalkoinen. Viimeksi tänä aamuna yksi kysyi, olenko virkkari vai salkkari - ilmeisesti mielipiteeni eivät sovi mihinkään ryhmään. Yritän parhaani mukaan löytää faktoja, pohtia niiden perusteella asioita ja kertoa, koska esitän vain mielipiteen, koska tiedän, että totuutta on vaikea löytää (Dianan kuolema, Lockerbien räjäytys).

Mieleeni tuli, että yksi ongelma on siinä, että kinaan 60-vuotiaan maailmannäkemyksellä 15-vuotiaiden kassa. (joku kutsui minua vanhaksi noidaksi, minkä otin kohteliaisuutena). Itse asiassa minulla on ollut sama ongelma koko ikäni. Muistan monta väittelyä ihan nuoresta asti, joissa yleensä miespuoliset vastaanväittäjät kielsivät sanoiltani kaiken validiteeti, koska olin nuori, nainen ja sen perusteella tyhmä.

Iltakouluajoiltani mieleeni jäi minua kymmenkunta vuotta vanhempi, miespuolinen jonkin tason johtaja, joka intti, että Suomella on ydinaseita; hän oli itse nähnyt, miten niitä kuljetettiin kaupungin läpi. "Sinä et tiedä armeijasta mitään, naiset eivät ymmärrä. Sinulla ei ole tähän mitään sanottavaa." Toinen iltakoulun mies, poliisi, joka pyrki ulosottomieheksi, tapasi vääntää vastaväittäjän kättä, kunnes hänen sanomansa meni läpi. Aika tuskallista.

No, kasaantuneet paineet taisivat ajaa minut Mensan testiin, vaikka siihen aikaan ajattelin vain, että valittavana oli joko Sokos-kierros kurssitovereiden kanssa tai sanottu testi. Tietysti (anteeksi, tarkoitan, että minun kannaltani se oli tietysti) läpäisin. Ainakin minulle itselleni valkeni, etten ole tyhmä. Nuoruus korjaantui vuosien myötä. Nainen olen loppuikäni, sille ei voi mitään.

Olen yleisesti hankkiutunut piireihin, joissa ihmistä arvostetaan sen mukaan, mitä hän tietää ja tekee, ei iän, sukupuolen tai muun sen kaltaisen vuoksi. (Muistan, miten scifi-kokoontumisessa Toni Jerrman polvistui kapakassa pöytäni viereen ja sanoi: "Sinun novellisi on skeidaa; tämä ei ole tarkoitettu henkilökohtaisesti.") Tällaisia piirejä ovat scifistien lisäksi olleet mm. valokuvaajat. Sen sijaan ammattiyhdistyksissä jouduin taistelemaan loppuun asti tätä "tyhmä nainen" -syndroomaa vastaan, ja nyt siis nämä kaikkitietävät lapsoset keskustelupalstalla.

No, muuta en voi tehdä kuin jatkaa valitsemallani polulla; pysyä asiallisena, esittää kaikki lähteeni, kertoa, milloin olen varma ja milloin kyseessä on henkilökohtainen mielipide. Ehkä joku viisastuu, ja ainakin kaikki vanhenevat ajan myötä.

Niin, tietysti voisin lopettaa kinastelun, mutta mihin minä sitten purkaisin ylimääräisen agressiivisuuteni? Miespolooni? Kiitos ei. Olkoot kohteina edelleen henkilöt, joille voi kertoa, että "olet trolli".

Oliivipuu

2007-08-30T11:46:00.000+02:00

Kreikan tulipaloissa surraan eniten tuhoutuneita oliivipuita. Olivipuu kasvaa hitaasti, mutta elää vanhaksi - ymmärtääkseni se on kunnollisessa koosa vasta noin 30-vuotiaana, mutta Kreetalta on löydetty 2000 vuotta vanha oliivipuu.

Juolahti tässä mieleeni, että kun antiikin Kreikassa kaupunkivaltiot sotivat, he aloittivat kaatamalla viholliskaupungin oliivipuut. Senköhän vuoksi oliivipuun oksa on yleinen rauhan tunnus?

Kirjojen kannet

2007-08-28T11:45:00.001+02:00

Minua jurppivat historialliseten romaanien ja klassikoiden kansikuvat. Kustantajat tuntuvat olevan haluttomia tai kykenemättömiä käyttämään oikeaan aikakauteen kuuluvia kuvia. Hyvänä esimerkkinä tämä Koenin "Mustat enkelit". Kannessa tanssivat rokokookaunottaret ovat kyllä oikein somia, mutta kirja on sijoitettu Ludvig XIV:n aikaan.

Minulle tulee aina mieleen, että joko kansikuvia valitsevat henkilöt ovat niin rehellisen tyhmiä historian suhteen, mikä on häpeäksi kustantamolle, tai halveksivat lukijoita, mikä on vielä suurempi häpeä.

Oidipus Afrikassa

2007-08-23T16:41:00.000+02:00

Kuningatar Teje, faarao Ekhnatonin äiti

René Girardin kirja on kalustamassa päätäni uudelleen. Nyt on kyse Oidipus-myytistä, faarao Ekhnatonista ja afrikkalaisten kulttuurien kuningasseremonioista.

Velikovsky (ei niitä luotettavimpia lähteitä kylläkään) on esittänyt kiinnostavan teorian, jonka mukaan tarina kuningas Oidipuksesta kertookin itse asiassa faarao Ekhnatonista. Kreikkalaisten "sataporttinen Theba" olisi Egyptin Theba. Kreikkalaiset käsittivät Theban kunniaportit omalla tavallaan ja ajattelivat kaupunginmuuria, jossa oli sata porttia.

Velikovsky esitti, että Nefertiti oli Ekhnatonin äiti. Näinhän ei ole, äiti on Teje, joka piirteistäänkin päätellen oli Ylä-Egyptistä. Muutenkin Egyptin vanha kulttuuri oli hyvin afrikkalaista. Nefertiti oli Ekhnatonin sisar tai sisarpuoli. Faaraoiden tapa naida sisariaan menisi siis hyvin Afrikan kuninkuuskäsitteiden piiriin.

Girardin mukaan Afrikassa uusi kuningas joutui ensin tekemään kaikki kansalta kielletyt asiat, myös syyllistymään insestiin. Häntä pilkattiin ja herjattiin. Sitten suoritettiin puhdistava uhri, jossa surmattiin lehmä ja kaadettiin veri kuninkaan yli. Nyt hän - syyllistyttyään kaikkeen mahdolliseen pahuuteen - kantoi kansansa synnit ja toimi hyvänä voimana.

Voisi ajatella, että Egyptissä noudatettiin samaa tapaa samasta syystä. Faarao pyhitti valtaistuimensa syyllistymällä insestin syntiin. Se selittäisi osaltaan sen vastenmielisen ilmiön, että Ekhnaton otti vaimoikseen vuorotellen kaikki tyttärensä 9-10 vuoden kypsässä iässä. Kaikki yhtä lukuunottamatta kuolivat synnytykseen.

Kreikkalaisilla oli vahvat kauppa- ja kulttuurisiteet Egyptiin. Voisi ajatella, että he eivät silti omaksuneet afrikkalaisen kuninkuuden ydintä, vaan kokivat kuninkaan insestin jumalten kirouksena, kuten Oidipus-tarinassa käy. Kuningas surmaa isänsä, makaa äitinsä ja sokaistaan. Tämä oli kreikkalaisen kulttuurin mukainen rangaistus. Egyptissä sama tapa oli maan hedelmällisyyden lähde, kuten muissakin Afrikan kulttuureissa.

Niin että Freud oli hiukan hakoteillä. Ei jokainen poika halua maata äitinsä kanssa. Päinvastoin, kuninkaat joutuivat tekemään niin (ja naimaan sisariaan tai tyttäriään) juuri siksi, että se oli heistä vastenmielistä. Tätäpä nyt mietiskelen.

Kissa vieköön

2007-08-20T16:40:00.000+02:00

Minulla on sukset ristissä Sampo-pankin kanssa. Vingutan Visa Electron -korttia. Viime viikonloppuna tililtäni oli viety summa, jota en tunnusta. Kävin tänään pankissa keskustelemassa. Seistyäni jonossa masennuksiin asti (pankki on poistanut jonotusnumerot nopeuttaakseen palveluaikoja, sanoivat vanhat rouvat jonossa, vaikka asiointi ei siitä lyhene, vain jalat turpoavat) minulle kerrottiin, että kyseinen lasku koski tammikuuta.

Menin kotiin. Valitettavasti en ollut printannut tammikuussa tiliotettani (printti ei ollut yhteistyöhaluinen). Tutkin tilikirjanpitoani ja löysin kyseisen summan. On siis ilmeistä, että minua laskutetaan kahdesti.

Summa ei ole iso, mutta minulla lienee oikeus suivaantua? Visa Electron ei ole luottotili, joita kartan. Se ottaa siis tililtä rahan aina, kun sitä kassakoneelle näyttää. Näin ollen pidän outona, että pankin virkailija edes kehtaa esittää rahan menneen vasta nyt - elokuussa. Valitettavasti en voi todistaa arkistonumerolla, mutta tiedän totuuden ja seuraan tilannetta - seuraan tilannetta...

Rattijuoppoja liikenteessä

2007-08-18T18:17:00.000+02:00

Harmin paikka. Hetki sitten kuului kovaa musiikin räminää. Katsoin ikkunasta (viereinen kapakka piti viikko sitten koko yön "elävän musiikin iltaa" pihaovet auki, ja heitä on varoitettu), ja äänen lähde selvisi. Tummanvihreä auto, merkki minulle tuntematon, ovet auki, autostereot täysillä. Kaksi juopunutta miestä tanssahtelemassa nurmikolla.

No, kello ei ollut paljon, vaikka ääni olikin häiritsevä. Tanssissa oli jopa jotakin herttaista. Menin touhuamaan omiani. Sitten tuli aivan yllättävä, hyvin rankka sadekuuro. Musiikki lakkasi. Sanoin miehelle, että nyt taisivat mennä autoon sisälle kuuntelemaan, ja kävin vilkaisemassa.

Pahus. Olivat lähteneet ajamaan. Turha edes yrittää hälyttää poliisia; rekisterinumerosta ei ollut tietoa, en tunnistanut edes merkkiä, mies (joka olisi tunnistanut) ei ollut katsonut ikkunasta.

Kaksi rattijuoppoa liikenteessä. Toivottavasti ei tarvitse lukea huomenna lehdestä.

Tartuntoja

2007-08-17T18:27:00.000+02:00

Ruttotohtori 1560-luvulta

Luen edelleenkin Girardin mielenkiintoista kirjaa väkivallasta ja pyhyydestä. Girard esittää ajatuksen, että samoin kuin sairauden katsotaan olevan tarttuvaa, myös väkivaltaa pidetään tarttuvana ja kaikkea siihen liittyvää kartetaan. Girard viittaa kuukautisvereen, joka on saastaista, koska veri liittyy väkivaltaan ja kuukautisissa molempiin yhdistyy seksuaalisuus.

Minun ajatukseni laukkaavat moneen muuhun suuntaan. Ensin tarttuvat taudit. Kun tautien syytä ei vielä tiedetty, niistä syytettiin monia asioita; juutalaisia, syntisiä ihmisiä ja niin edelleen. Ruttoaikoina tohtorit pukeutuivat epätavallsiesti, kuten linnunnokkanaamioihin. On vaikea uskoa, että näin arveltiin torjuttavan tauti. Eivätköhän tohtorit pikemminkin samaistuneet itse ruttoon ja muuttuneet sen kartettaviksi kuviksi? Samoin ihmisten kasvoillaan pitämät kukkakimput pyrkivät pikemminkin eristämään kauheuksilta kuin torjumaan "epäpuhdasta ilmaa" - sekin jo itsessään monimielinen ilmaisu.

Mieleeni tulee myös, että edelleenkin surun vallassa olevia ihmisiä kartetaan, olipa surun syy kuolema, avioero tai vaikka työttömyys. Ihmiset tapaavat väittää, etteivät vain tiedä, mitä sanoa (ja olenpa syyllistynyt tähän itsekin), mutta perimmäisenä ajatuksena taitaa olla, että suru ja epäonni tarttuvat.

Mielen sairaudet ovat samanlaisia. Katsokaa, mitä tapahtuu, kun joku käyttäytyy oudosti julkisella paikalla; ympärille syntyy laajeneva kehä. Ihmiset kavahtavat fyysisesti.

Väkivaltaan palatakseni; pyöveleihin liittyi mitä ihmeellisimpiä uskomuksia. He eivät vain olleet säännöllisesti kosketuksissa väkivaltaan, he olivat väkivallan virallisia jakajia ja siksi samaistuivat siihen. Ja mikä herättää eniten kauhua ja kiinnostusta? Väkivalta, mieluiten yhdistyneenä seksuaalisuuteen. Mikä on suositumpi viihteen laji kuin seksuaalisista sarjamurhaajista kertovat kirjat?

Pyhyys tulee kuvaan mukaan esimerkiksi Intiassa, jossa Kalia ja muita jumalattaria palvotaan sekä hedelmällisyyden että kuoleman, kuten isorokon, jumaluuksina. Vaikuttaa sairaalta (ei sanaleikki), mutta täysin johdonmukaista Girardin teorioiden valossa.

Suhteeni mafiaan

2007-08-16T17:12:00.000+02:00

N'drangheta on tänään otsikoissa. Tuli mieleeni, että Etelä-Italiassa matkanneena olen törmännyt myös n'dranghetaan; kerran kiertomatkalla Costanzan kaupungissa oli samana iltana n'drangheta-häät. Barbaarisen upeaa rahojen levittelyä. Hiukan hämmentävä tilaisuus, varsinkin, kun samassa hotellissa oli myös ryhmä hilpeitä, äänekkäitä, shortseihin pukeutuneita amerikkalaisia eläkeläisiä. Tunsin itseni marsilaiseksi näiden kahden ryhmän välissä.

Mafia-capon kanssa vaihdoin aikoinaan Taorminassa tervehdyksiä. istuin äitini kanssa arvokkaasti kahvilan takaosassa; mustissamme, korut kaulassa, minä huomaavaisesti äitiäni palvellen. Turisteja oli terassilla, mutta sisäosa oli sisilialaisten vallassa. Siellä oli pianisti, jolle minäkin lähetin rahaa ja musiikkitoivomuksen. Saliin saapui capo henkivartijoineen ja hänkin toivoi tiettyä kappaletta. Pianistiparka pelkäsi ilmeisesti, että pianistin ampuminen toteutuu. Hän viittasi meihin. Capo nousi seisomaan, kumarsi arvokkaasti meihin päin, me vastasimme kuin leskiherttuattaret, ja sitten minun toivomani kappale soitettiin ensin. Äitini ehdotti, että häipyisimme hyvän sään aikana. Niin teimmekin, ja capo ja henkivartijat kumarsivat meille uudelleen. Upeaa.

Mieheni taas - ollessani hänen kanssaan Sisilian Naxoksessa - solmi läheisen ystävyyssuhteen mafian rahankerääjän kanssa. He kiertelivät taksilla ympäri etsimässä erilaisia tavaroita, kuten filtterittömiä Camel-savukkeita, ja solmivat lämpimät välit.

Sonettien tumma nainen

2007-08-15T18:00:00.000+02:00

Mary Fitton

YLE Teemalla on erittäin mielenkiintoinen sarja Shakespearesta. Siinä heitellään huolettomasti vastauksia arvoituksiin, jotka ovat askarruttaneet vuosisatoja. Yksi niistä: Kuka oli sonettien tumma nainen?

Aikaisemmin yleisin ehdokas oli kuningattaren hovinainen Mary Fitton, josta tuli William Herbertin, Pembroken jaarlin rakastajatar. YLE Teeman sarja tarjoaa yllättäen Emilia Lanieria, venetsianjuutalaisesta Bassanon muusikkoperheestä lähtöisin olevaa kaunotarta, josta myös tuli William Herbertin rakastajatar (se mies ehti!) ja joka, toisin kuin Mary Fitton, todella oli tumma.

Outoa, mutta ymmärrettävää, että neljänsadan vuoden takaisen kaunottaren henkilöllisyys on askarruttanut niin monia ja niin kauan. Olisin kyllä valmis hyväksymään Emilian, joka oli paljon jännittävämpi kuin Mary, ja eräänlainen feministi kaupan päälle. Jonkun pitäisi kirjoittaa hänestä oikein hyvä romaani.

Georgette Heyer

2007-08-14T18:21:00.001+02:00

Olen jo kauan lukenut ja arvostanut Georgette Heyerin historiallisia hupsutuksia niiden ajantajun ja nokkeluuden vuoksi - mieluiten englannin kielellä; suomennoksista vain "Venetia" ja "Maailmanmies" ovat jostakin kotoisin. Sen sijaan vaikkapa "Cotillion" ja "Faro's Daughter" ovat hykerryttäviä.

En kuitenkaan ole huomannut, että hän kirjoitti myös dekkareita, ilmeisesti 20-luvulle sijoitettua, kunnes törmäsin yhteen vahingossa kirjastossa. Nyt aion ahmia niitä. Jos lasketaan yhteen P.G.Wodehouse ja Agatha Christie ja sitten jaetaan kahtia, saadaan Heyer. "No Wind of Blame" on tämä ensiksi käteeni osunut kirja. Siinä on kaikkea; entinen revyytyttö, nykyisin toisissa naimisissa oleva rikas leski; tytönhupakko, jonka mielestä elämä on sarja näytöksiä, joissa hänellä on pääosa; ja georgialainen prinssi. Kun eräs henkilöistä saattelee Scotland Yardin tarkastajan paikalle, hän kysyy, onko tällä huumorintajua. "Edeltäjänne kärsi murheellisesti sen ominaisuuden täydellisestä puutteesta." Eloisa tarina.

Espoon Medea

2007-08-13T17:08:00.000+02:00

Suomea on järkyttänyt espoolainen lapsensa murhannut äiti. Keskustelupalstalla joku kutsui häntä "kylmäveriseksi murhaajaksi".

Sattumalta luen juuri René Girardin kirjaa "Väkivalta ja pyhä". Siinä pohditaan, miten raivo käännetään heikkoon ja käsillä olevaan, jos oikeaa kohdetta ei voi tavoittaa. Esimerkkinä mainitaan Euripideen tragedia "Medea".

Minula välähti: siinä se on. Lehtitietojen mukaan espoolaisäiti oli avioliitossa ollut toistuvan väkivaltainen miestään kohtaan, mutta lasten pahoinpitelystä ei sanottu mitään. Sitten mies otti eron ja muutti Ouluun. Ja nainen surmasi lapsensa.

Onkohan miehellä Oulussa toinen nainen, kuten Medean Jasonilla?

Kirjoista oppii

2007-08-12T11:57:00.001+02:00

Kirjoista oppii. Luin juuri Philip Ballin maalarien värejä käsittelevän kirjan "Kirkas maa". Nyt katson tätä Rebrandtin maalaamaa perhekuvaa ja ihailen perheen luontevaa ryhmittymistä. Hellä äiti, leikkisät lapset ja ylpeänä myhäilevä isä on kaikki kuvattu viehättävästi. Samalla totean myös, että Rembrandtin köyhyys johti känet käyttämään halpoja maavärejä, mistä johtuvat ruskean sävyt, ja mietin, onko taulu tummunut ajan mittaan, vai onko Rembrandt tarkoittanut taustan aivan noin mustaksi.

Excuse me, please

2007-08-03T12:50:00.000+02:00

YLEn uutisten mukaan britit eivät matkusta mielellään ulkomaille, koska he eivät osaa vieraita kieliä. Tämä on ymmärrettävää maailmankieltä puhuville. Jräkyttävä osa uutisessa on seuraava:

Vain kaksi prosenttia briteistä osaa kysyä vessan sijaintia sillä vieraalla kielellä, jota he ovat opiskelleet koulussa. 40 prosenttia muistaa, miten sana "olut" sanotaan vieraalla kielellä, mutta anteeksi osaa pyytää vain kolme prosenttia vastaajista. (YLE uutiset)

Kun olen matkaillut eri maissa, olen aina ottanut vaivakseni opetella ne kymmenen sanaa. Joukossa on tietenkin "Saanko oluen" ja "Voisinko saada laskun?", mutta tärkeimpinä ovat olleet "Hyvää huomenta - päivää - iltaa -yötä", "Kiitos", "Olkaa hyvä" ja "Anteeksi".

Muistanpa ensimmäisen kerran, kun vierailin Lontoossa. Olin niin terässä, että kun kotimatkalla lentokentän kirjakaupassa virtahevon kokoinen mieshenkilö rymysi hyllyn takaa ja astui kipeästi jalalleni, sanoin automaattisesti: "Excuse me, please".

Hän sanoi: "Ei tartte puhuu kielii, mä osaan kyllä suomee", ja rymysi eteenpäin. Eläköön, kotimaa kutsui.

Hana vai pullo?

2007-07-27T17:07:00.000+02:00

Lidlissä käydessäni olen ihmeissäni katsellut, miten ihmiset rahtaavat vettä pulloissa valtavina pattereina - Tampereella, jossa juomavesi on todella hyvää.

Nyt on tullut uutinen, jonka mukaan sekä Coca-Cola että pepsi-Cola ovat joutuneet myöntämään, että heidän pullovetensä on laskettu hanasta. Pullot käyvät silti kaupaksi, koska ne ovat muodikkaita.

Miksi muotitietoiset eivät osta yhtä pulloa ja sen jälkeen aina täytä sitä uudelleen hanasta?

Hybris

2007-07-19T16:33:00.000+02:00

Edelleen katsellessani TV:n kesäohjelmaa sain oivalluksen. Suuressa osassa murhajuttuja ja monessa vähän vanhemmassa salapoliisiromaanissa murhattu on käyttäytynyt tavalla, jolla täysipäinen ihminen ei yleensä käyttäydy. He ovat suoraan suuntaamassa itsetuhoon - suoranaisesti yllyttämässä mahdollisimman monta ihmistä kerralla itsetuhoon. Esimerkkinä on Dick van Dyken jakso, jossa mies ilmoitti eroavansa vaimostaan, sanovansa irti tämän rakastajan, antavansa potkut puolelle firmansa työntekijöistä ja muistaakseni jätti vielä poikansa perinnöttömäksi.

Samaten tämän päivän Jessica Fletcher -jutussa murhattu tappeli kilpakosijansa ja tytön isän kanssa ja kiristi tarinan konnamaista peliluolan pitäjää. Niinpä kysymys ei ole, kuka voisi tappaa noin mukavan ihmisen, vaan kuka ehtii ensiksi jonoon.

Tämähän on antiikin Kreikan hybristä, josta Wikipedia kirjoittaa:

Aristoteles määritteli hybriksen seuraavasti: aiheuttaakseen häpeää uhrille, ei siksi, että jotakin voisi sattua sinulle, ei myöskään siksi, että mitään olisi sinulle tapahtunut, vaan ainoastaan oman mielihyväsi vuoksi. Hybris ei ole hyvitys menneistä vahingoista; tämä on kosto. Hybriksen nautinnosta, sen syy on tämä: ihminen luulee muita huonosti kohtelemalla ylentävänsä itseään.

Antiikin tragedioita siirrettynä tämän päivän maailmaan. Suoraan antiikin tragediasta on myös Holby Cityn sairaalan kirurgien käytös, jossa johtava kirurgi Campbell-Gore ja Ed Kenning ajoivat toisensa tuhoon rikkomalla yhdessä sairaalan etiikkaa vastaan ja sitten ilmiantamalla toisensa. Aiskhylos ei olisi sitä kauniimmin voinut ilmaista.

Kesädokumentteja

2007-07-17T12:06:00.000+02:00

Kun meillä nyt ei ole kaapelia, on ollut tyytyminen valtavirtakanaviin. Niinpä olen katsellut mm. historiallisia dokumentteja.

Keskustelupalstoilla innostuvat aina Jimin dokumenteista. Katselin jutun Egyptin pyramideista. Mitä merkillistä mössöä se olikaan. Tutkiva toimittaja pohti koko ajan sitä, olivatko egyptiläiset todella pystyneet rakentamaan monumentit ihan itse ja keskusteli "asiantuntijan" kanssa, joka puhui atlantislaisista. "Asiantuntijan" asiantuntemuksen huippu saavutettiin, kun hän tulkitsi sfinksin jalkojen väliin pystytettyä steelaa ja luki siitä tietoja atlantislaisten kirjastosta, joka oli piiloitettu sfinksin alle, ja ennustuksia kirjaston uudesta tulemisesta. Sitten ihan maallinen arkeologi ihan asiallisesti kertoi, että steelan pystytti Thutmosis IV, koska oli nähnyt unen tulevasta kuninkuudestaan ja kiitokseksi kaivanut sfinksin esiin hiekasta, joka jo hänen aikanaan peitti siitä osan. Mikä kaikki oli täysin selvästi kirjoitettu hieroglyfein. Joita se atlantislainen ei ilmeisesti osannut lukea.

Tutkiva toimittaja itse haahuili Indiana Jones -hattu päässä ja yritti mm. leikata kiveä egyptiläisellä louhoksella nähdäkseen, oliko se mahdollista. Louhoksen vakituiset työntekijät pitivät häntä ilmeisesti hauskimpana tapauksena viikkoon. Huippunsa selostus sai, kun mies vietiin Kheopsin pyramidin ylimpään kammioon ja arkeologi poistui paikalta. Tutkija kääntyi kameraan ja sanoi: "Tämä on hämmästyttävä hetki. Minut on jätetty yksin paikkaan, johon ketään ei koskaan päästetä." Kuka sitä kameraa sitten piteli? Faarao Kheopsin haamu?

YLE Teemalla seuraillaan sankarimyyttien jälkiä. Siinäkin oli yksinäinen selostaja (ja kameramies). Tämä dokumentti oli täyttä asiaa ja mielenkiintoinen lajissaan. Tämänkertaisessa jaksossa seurattiin Saban kuningattaren jälkiä Etiopiasta Arabiaan ja löydettiin paitsi kaikki Saba-tarut myös muinainen valtakunta. Jossa ehkä todella oli ollut kuningatarkin? Sitä selostaja ei väittänyt, hän pysyi asiassa. Hän ei myöskään esittänyt sankarimatkailijaa, vaikka oli sellainen - väsymyksen merkit olivat selvästi nähtävissä. Opin jotakin uuttakin - luulin Saban olleen Jemenissä, mutta Maribin laaksosta en tiennyt mitään. En ollut myöskään tiennyt, että Koraanissa on kertomus Salomosta ja Saban kuningattaresta. (Sen olen tiennyt, miksi Haile Selassien arvonimi oli "Juudan leijona".)

Valmisruokien ihmeellinen maailma

2007-07-15T15:58:00.001+02:00

En ole vielä saanut lupaa keittää edes kananmunia tai ottaa moppia esiin. Mies saa hepulin. Lattiaa pesen lattiarätillä konttaamalla. Vuoteet saan sijata. Mies myöntää vastahakoisesti, että osaan kiilloittaa tiskipöydän yhtä hyvin kuin hän. Tämä kaikki, koska hän riippuu kiinni tärkeytensä riekaleista, enkä halua järkyttää häntä yhtään enempää kuin on välttämätöntä.

Masennus on vaikea tauti. Uhri tuntee olevansa hyödytön, ja että olisi parempi, jos hän kuolisi. Masennus on myös tarttuva tauti, joten minäkin olen ollut kuukausia merkillisen saamaton. Huolestuttavinta on, että miespolo ei nauti syömisestään. Hänen dieettinsä muodostuu edelleen kahdesta apteekin voimajuomasta ja kahdesta suklaavanukkaasta päivässä, annoksesta keittoa, jos saan hänet suostutelluksi, ja muutamasta viipaleesta paahtoleipää. Tämä on kierre; jos hän ei syö, hänen painonsa ei nouse; jos hänen painonsa ei nouse, hänen sydämensä on jatkuvassa vaarassa (sekin on lihas).

Tämän kaiken keskellä minä, joka pidän ruoasta, olen opiskellut valmisruokia. Voin suositella esimerkiksi Wok Kormaa, penne-makaronia intialaisessa kanakastikkeessa, kanapekonirisottoa ja sekä Saarioisten että HK:n kalaleikkeitä (vaikka ne tarvitsisivat vihanneksia). Kinkkukiusaus menettelee. Pasta-annokset ovat yleensä ylikeitettyjä ja nakit ja muusi eivät kelpaa ihmisravinnoksi. Hyviä keittoja ovat oikeastaan kaikki Saarioisten keitot, samoin salaatit, mutta HK:n salaateissa on liikaa öljyä. Kaikessa on liikaa suolaa.

Edistyisin mielihyvin ruokiin, jotka kuumennetaan pannussa, mutta taitaa olla liian aikaista. Stockmannilla on tarjolla lammas-vorschmakkia, joka vaikuttaa houkuttelevalta. Silakkapihvejä syön leivän päällä.

Kyllä näinkin voi elää. Söinhän minä kaksi vuosikymmentä tehdasruokalan rasvassa uitettuja kastikkeitakin, enkä kuollut.

Alan miehistä

2007-07-13T12:24:00.000+02:00

Hoidan nykyään kauppakeikkani aamuisin ja melko nopeasti, etten olisi kauan poissa kotoa. Tampereella majailevat "alan miehet" - ja alan harrastelijat - siihen aikaan usein bussipysäkkien penkeillä, ja koske he minusta ovat harmitonta kansanosaa, joudun väliin juttusille.

Kukaan ei ole kerjännyt, kukaan ei ole uhkaillut. Kiinnostavia keskusteluja on käyty. Tässä viime viikolla yksi aloitti kysymällä, kudonko paljon. Nopeasti pääsimme tietokoneisiin, ja ennen kuin bussi tuli, keskustelimme siitä, kumpi on maailman voittava talousmahti, Intia vai Kiina. Päädyimme molemmat kannattamaan Intiaa perustellun väittelyn jälkeen.

Toissapäivänä pysäkillä oli yksi pyylevä, varsin puhdas alan edustaja Suomi-paita päällä. Hän kysyi nuorelta neidolta, koska bussi 15 tulee. Tyttö oli vähän jännittynyt, jolloin mies kysyi, pelkääkö tämä häntä. Tyttö myönsi kyllä vähän pelkäävänsä. Mies näytti niin kolhitulta, että sanoin sivusta:

- Mitä pelättävää tuollaisessa nallekarhussa olisi?

Mies riemastui, ja sanoi:

- Kerrankin! Siinä on kunnon ihminen! Hyvä tyttö!

Sitten hän antoi minulle oikein reilun karhun halauksen.

Tänään odotin reseptiä apteekissa. Farmaseutin aikaa vei alan mies, joka kertoi huomattavan kantavalla äänellä viimeisimmän yhteenottonsa poliisin kanssa:

- Minä en muistanut koko jutusta mitään, olin niin kännissä. Antoivat nukkua 12 tuntia ja ottivat verikokeen. Sitten kysyivät, oliko minulla lesti sellissä, kun lukemat ovat vielä niin korkeat. Sanoin, että millä hemmetillä minulla olisi ollut, kun te otatte kaiken pois sisään tullessa.

Sitten hän jatkoi selostamalla viime lokakuussa sattuneen mahahaavansa puhkeamisen.

- Siitäkään en muista mitään, heräsin sairaalassa. Kai minä olin hotellissa [kaiketi asuntohotellissa], mutta niin humalassa, että ei muistu mieleen.