tiistaina, elokuuta 29, 2006

Kämmenellä

Koko kämmenen tuuleen ojentanut
pihan ainoa vaahtera on.
Ota vastaan avuton onni
ja tuska avuton.
- Aale Tynni

sunnuntaina, elokuuta 20, 2006

Onnellinen

Valokuvatorstain aihe ("onnellinen", jota monet näyttävät käyttävän muodossa "onnellisuus") sai minut pohtimaan ihan vakavasti onnellisen käsitettä. Mitä on onnellisuus? Kuka on onnellinen? Niinpä tästä ei tullut vain yhtä kuvaa, vaan monta. Anteeksi.

Ensimmäisenä on ottamani kuva, jonka nimi on "Tavarataivas".


Tämä EI ole minun käsitykseni onnellisuudesta, mutta ehkä se sitä silti on.

Sitten on onnellisuutta toisen ihmisen kanssa. Hääonni:


Se ei aina kestä, mutta joillekin siitä tulee, jos ei ihan ikionni, niin ainakin vanhuuden onni.


Perheonnesta vilpittömintä on varmaan vauvaonni, vastasyntynyt sylissä.


Kun lapsi kasvaa, seuraa monia läheisyyden ja onnen hetkiä.


Lapsi kokee oman onnensa. Tässä Riku sai kaipaamansa joululahjan. Hartaan onnen hetki.


Ahmed taas pääsi kahden vuoden odotuksen jälkeen äitinsä luokse Somaliasta Etiopian kautta Suomeen. Otin kuvan, kun he vierailivat jouluna:


Omaa onneani en ole voinut kuvata, koska sääntöihin kuuluu, että kuvan on oltava itse otettu. Niinpä esitän yksityisen ihmisen onnea käyttäen mallina Elämäni Valoa. Miehen auto-onni:


Onnea on mieleinen kirja ja oma rauha.


Onnellisuuksia on monia, mutta jos etsitään onnellista ihmistä, asia käy vaikeammaksi. Uskon tunteneeni yhden onnellisen ihmisen, äitini, joka oli "lapsi, jonka sain, kun olin aivan pieni", kuten Alexandre Dumas sanoi isästään. Äitini oli onnellisin hoivatessaan pieniä eläimiä ja matkustaessaan etelässä. Kun nämä kaksi asiaa yhdistyivät, hän oli taivaassa.



Äitini parvekkeella murentamassa aamiaissämpylöitämme linnuille.


Äitini ja kesytetyt kreikkalaiset villikissat. Tämä on onnea. Tässä on onnellinen ihminen. Olkoon taivaassa aina aurinkoa ja kissoja.

perjantaina, elokuuta 18, 2006

Hammas-haircuttia

Olen miettinyt, mihin aikani nykyään menee. Keksinpä: Elämäni Valon hammasongelmaan.

Miespololla on ollut särkevä hammas jo ainakin elokuun alusta (on tainnut olla kauemminkin). Milloin vihloo, milloin jomottaa, milloin särkee kovaa.Ongelma on, että hän myös pelkää hammaslääkäriä - paljon. Ehkä ei yhtä paljon kuin kuolemaa, mutta en uskalla kysyä asiasta. Minun entinen urhea upseerini, jota on työtehtävissä ammuttu ja puukotettu, jolle on tehty kolme sydänleikkausta ja joka kerran on katsellut omaa kehoaan katon rajasta (katso "kuolemanraja-ilmiöt") joutuu kerta kaikkiaan paniikkiin kuullessaan sanan "hammaslääkäri". Niinpä on etsitty ruokia, joita voi syödä särkevällä hampaalla, tehty suolaliuoksia purskuteltaviksi (ei huoli desinfioivia suuvesiä), tuettu, kun hän on nähnyt painajaisia hammaslääkäristä ja herännyt oksentamaan, tuettu, kun on yritetty soittaa särkykeskukseen ja rynnätty tukemaan oksentavaa miestä, etsitty Internetistä juttuja peloista, fobioista ja niiden voittamisesta, pidetty kädestä ja kerrottu, että monet pelkäävät hammaslääkäriä eikä se tee ihmisestä naurettavaa, nössöä eikä ihmiskunnan ulkopuolella olevaa, tapeltu lääkärin kanssa reseptisärkylääkkeistä, tapeltu apteekin kanssa reseptisärkylääkkeistä (kuluvat liian nopeasti) ja oltu rakastava vaimo.

Missä välissä tässä kirjoittaa vielä blogeja? Apua, elämä, haluan ulos!

maanantaina, elokuuta 07, 2006

Se pisin matka

Kun nyt tässä asutaan niin kirkon vieressä, että saattokellot soivat harva se päivä, ja on joutunut itsekin saattelemaan, niin panen kuvan siitä aluksesta, jolla kaikki purjehdimme pisimmälle matkallemme. Kuten näkyy, kuvaa on hiukan käsitelty.

"On ruusu valkoinen,
ja on ruusu punainen,
kolmas, vailla kukkaa, rakkain on antaa.
Kun peittää musta maa tämän ruusun antajaa,
silloin loistavinta kukkaa se kantaa."

torstaina, elokuuta 03, 2006

Lidl-juttu taas

Olin tulossa kaupasta ja odotin bussia. Pysäkillä oli kaksi naista, nuori nainen, jolla oli matkatavaroita, ja pallonpyöreä, jolla oli kaksi Lidlin kassia. Lidliä käyttävä alkoi kehua kauppaa nuoremmalle. Lopulta hän päätyi esittelemään ostoksiaan ja kaivoi jonkin sellofaaniin käärityn, jossa näytti olevan voisarvia tai vastaavaa. Nuorempi katsoi ja sanoi:

- Nuo ovat niitä esivalmistettuja, jotka paistetaan uunissa.

- Mitä? Pitääkö ne paistaa?

- Niin tässä paketissa sanotaan.

Ja nuorempi luki, että siinä ja siinä lämmössä niin ja niin kauan.

- Jestas! Viimeksi minä söin ne tuommoisina. Kuinkahan hyviä ne ovat, kun ne paistetaan?